7.12.2019

Copyright Jumppe

Tervehdys,

kävittekö linnassa eilen? Joo. En minäkään. Oli halkohommia ja muikun paistoa niin en joutanut. Twitterissä Itä-Suomen poliisi kertoi kätelleensä omalla vastaanotolla reilut 30 tulijaa tervetulleeksi putkaan. Boolia heillä ei ollut mutta kuulemma tulijoista moni oli tämän aavistanut ja nauttinut sitä kosolti etukäteen. Aika mukava homma kun poliisikin heittää vähän "läpällä" omia juttuja, tulee viranomainen kansalaista vähän lähemmäksi näin. 

Piti alkaa raapustelemaan blogia pitkästä aikaa. Huomaan statistiikasta että täällä käy uskollisesti ihmisiä katsomassa olisiko uutta tekstiä tullut ja se lämmittää kyllä. Kiitos teille. 
Tämän takia ja ettei kirjoittaminen ihan pääsisi unohtumaan itsellä, päätin (uhkarohkeasti, taas) alkaa tekemään juttusarjaa parista autotalliprojektista. Mielessä olisi paljonkin muuta, lähinnä ihmettelyä, vaikkapa nykymaailmasta ja sen menosta, mutta koen että yksisuuntainen viestintä vakavammista aiheista on saarnaamista, vailla dialogin mahdollisuutta, joten se lipsuu herkästi vielä julistamiseksi. Siitä en tykkää ja riitaakinhan näistä vakavista aiheista tahtoo tulla joten jätämme ne pois. Paljon kivempaa on kirjoitella ja lukea varttuneen ukon tolskaamisesta autotallissa. 

Taannoin kävi nimittäin sillä tavalla että Lakiasiantoimisto Vuontisjärjestys (nimi muutettu, eikö olekin hyvä hämäys Mika Vuontisjärvi?) löysi taloa siivotessa vanhan matkalevysoittimen joka oli kuulunut äidilleen. 
Aivan.
Matkalevysoittimen.
Kannettavan soittimen jolla voi kuunnella LP-levyjä. Toverinsa hyvin tuntevana Mika kertoili siitä sitten minulle ja Herukan Paronille ja sanoi että jos jompikumpi kamppeen haluaisi, se olisi nyt tarjolla. En muista miksi, mutta tilanne eskaloitui siihen että soitin arvottiin whatsupissa (whatsup ei osallistunut arvontaan) jollain melko tieteellisellä menetelmällä. Eli sanottiin numero. Jotenkin Paronin numero oli parempi, tai lähempänä jotain, mutta Herukkaan se meni. Tovin kuluttua Paroni tarjosi soitinta minulle, syytä en enää muista tarkoin mutta epäilen sen johtuneen siitä ettei Paronilla ollut syttöjä ryhtyä sitä kunnostamaan ja arveli että minulla on. 
Oikeassa oli.

Lesa LF52B sarjanumero 70911. Milanossa Italiassa tehty. Lesaphon Diamante myyntinimellä. Vuodelta 1957.
Vanerikotelo, päällystetty keinonahalla (arvelen), verkkovirtaa nauttii ja vahvistin on kahdella putkella. 
Vetoremmiä ei ole, vaan lautanen pyörii jollain suoravedon tapaisella. 

Tässäpä yleiskuvat:

Aloitin puuhastelun 2.11.2019 ja enimmäkseen kampetta on nyt purettu osiin, kuvattu joka vaiheessa ja aloitettu puhdistamaan. Pinnassa näkyy käytönjälkiä enkä aio niitä lähteä paikkailemaan, eli tehdaskunto ei ole tavoitteena. Oikea termi hommalle lienee restaurointi ennemminkin kuin entisöinti. Tavoitteena on saada se kuntoon niin että sillä voi levyjä soitella halutessaan. Aikatauluakaan ei ole, mukavia hommia ei kannata sotkea asioilla joilla ei ole merkitystä. Sitä mukaa kun intoa piisaa rassaillaan eteenpäin.

Valitettavasti tekijän kunnianhimo ja halutun lopputuloksen taso voi, taas, olla taitoihin nähden liian korkealla. Saa nähdä miten äijän käy, oppimistahan tässä ainakin tulee ja se on aina mukava. Tosin oppi tulee useimmiten virheistä jotka eivät niinkään houkuttele mutta se on vähän väistämätöntä laiskahkolle "eiköhän tämä näin irt..." kokeilijalle joten "oho, eikua" tulee varmasti. Toivotaan ettei mitään peruuttamatonta.

Arvatkaapa kuinka montaa ainetta ehtii kokeilla tahranpoistoon kun oikein äityy?
Kyllä.
Montaa.
Käy sillä tavalla klassisesti että kun huippu varovasti aloittaa jollain miedolla konstilla, esim pyyhekumilla ja ihan vaan kostealla rätillä, päätyy hetken päästä koettamaan pehmeää harjaa, karheaa sientä jne.
Onhan se nyt kumma ettei lähde puhtaaksi. Kun ei niin ei.
Sisälle.
- Rouva, eikö olekin se Tolu semmosta mietoa puhdistusainetta?
- Oo..on, miten niin?
- Joo, kiva kiitti hei.
Toluvesi astiaan ja keittiösieni (uusi, vartavasten ostettu paketillinen) sinne ja varovaista hankausta. No, nyt lähtee. Ei liian märällä sienellä/harjalla ja heti kuivalla rätillä kuivaus johon jääkin likaa. No niiiiiiiiiiiiiin.
Mutta. 
Ei lähde kaikki. Mitähän sitä tohtisi kokeilla? Ja sama ralli alkaa alusta päätyen niinkin rajuun aineeseen kuin Bräkleen. Huomaan myöhemmin että vaikka aineet kovenivat niin ne kaikki oli enimmäkseen rasvanpoistoon. Kaikki tahrat eivät kuitenkaan rasvaa ole, ei ole vaikka piknikillä kanankoipia Tauno Palon soidessa taustalla olisikin syöty.

Samaan aikaan putsauksen kanssa aloitin irronneen päällysteen liimaamisen takaisin niihin kohtiin mistä se irvistää. Päällysteessä on reikiäkin mutta en ala sitä uusimaan, oikean materiaalin löytäminen olisi liian työlästä. Ei mennä vielä sille tasolle. Tähän käytän perusliimaa, sitä keltaisen purkin legendaarista tuotetta, tiedätte kyllä. Se tuntuu toimivan. Tosin tallissa on vain +10 joka on liimaamiselle pikkuisen vähän joten ennen liimaamista lämmitän kohteen ja liimapurkin kuumailmapuhaltimella. Joka kerta meinaa sormet palaa, liimapurkki varsinkin lämmähtää yllättävän nopsaan. 
- Ai saat.. perhana että tuli lämmin! ja muuta suupielistä purkautuvaa puoliäänistä jupinaa siis tallissa näissä toimissa.
Anopin sanoin; yksin on hyvä puhua, useimmiten ei tule riitaa.
(Ai, kannattaisi mennä sisälle taloon liimaamaan. No. EI. Ei tietenkään.)

Mutta.
Eihän sitä niin pientä ja mitätöntä touhua olekaan etteikö vähän takapakkia voisi tulla. Tuntuu ettei putsailussa ja liimamisessa nyt kovin kummoista voi, mutta niinhän se tuntuu moni muukin asia mahdottomalta. Olen melko varma että jotain mystistä valkoista nousee päällysteen materiaalista sen pintaan paikkoihin joissa sitä aloittaessa ei ollut. Tämä täytyy tarkistaa kuvista, mutta tällä hetkellä olo on vähän hölmistynyt. Löydöksen tehtyä siirryin tahranpoistossa myös uudelle tasolle, toin nimittäin kannen sisälle Rouvan silmiin. Kohta kaivetaan kaapista Anopin joskus tuoma tahranpoistoaine ja Rouvalla oli muutama muukin jytäkkä idea. 

Tässäkään hommassa ei koskaan olla niin hankalassa paikassa, ei edes silloin kun käsissä on puukapuloita, puristimia, liimapurkki ja taskulamppu hampaissa, ettei radion kanavaa voi lähteä vaihtamaan jos sieltä alkaa soida GnR, RHCP tai Metallica. Okei, Metallican voi jättää jos on oikea kipale, noita kahta ei mitenkään. Vaikka olisit 15min tällännyt jotain asiaa hikipäässä ja hankalassa asennossa kohdalleen, on se jätettävä sille sijalleen jos radio noin pettää. Vartin tympeä ähellys on halpa hinta mielenterveydestä. 
Joo joo, on Spotify ja kaikkea, mutta radio on sillain soma että se viihdyttää noin muutenkin. Ai tä? Että eikö muka Nostalgia soita GnR:ää? Soittaa se. Muuta vikaa siinä ei sitten olekaan. Ai kiinni? Radio, tallissa? No ei. Siihen ei lähdetä. Talliin kun mennään niin järjestys on se että valot päälle, radio päälle, kalja...tölkit lasketaan ja todetaan ettei nyt niihin kosketa ja sitten hommiin. (No, okei, voi muutaman joskus juoda).

Jatkuu.

--Jumppe