13.2.2014

Copyright Jumppe

Helsingistä Moro,
Jäätiin sitten jumiin isolle kirkolle matkalla vielä isommalta kirkolta takaisin Pohjois-Skandinavian pääkaupunkiin. Melko kova väite Oulusta muuten, eihän Suomi edes kuulu Skandinaviaan. Noh, Pennasen kaartilla on tainnut mennä pasmat sevon, kritiikkiin kuulemma vastataan väitteen kuvailevan kaupungin henkistä tilaa. Henk.koht olen sitä mieltä että ao selittely vain pahentaa asiaa.
Muuuuuuutta, mitäpä minä tuosta sen enempää, enää edes asu koko kaupungissa. Tai.. vielä. Tai jotain.
Siirtykäämme sen sijaan muistelemaan Halonhakkaajan keikkareissua -80 luvun lopulta. En jaksanut surffata tarkkoja aikafaktoja joten antakaa armoa merkinnän pienissä aikajanalöysyyksissä.

 

Mennään vuotta 1989, luultavimmin. Bon Jovi on kiertueellaan New Jersey levyn tiimoilta ja on armollisesti ulottanut sen myös kotomaahamme. Tosin vain Helsinkiin. Eihän se este ole, aikaa vain ottaa, tokihan tuonne pääsee.
Halonhakkaaja on jo ehtinyt ties monenteenko työpaikkaansa ja on myös sotkeutunut parisuhteeseen. Tästäkin huolimatta rahaa tuntuu jääneen sen verran menoista yli että keikkareissu on mahdollinen.

Reissuja ja lippuja möi nyt jo liike-elämän kartalta hävinnyt rokkikauppa Oulussa. Keikka on maanantai-iltana ja reissuun lähtö aamuyöllä maanantain puolella, kaupan edestä linja-autolla. Eräskin matkaanlähtijä on pämpännyt koko yön, ensin baarissa ja sen jälkeen kavereiden autossa ja siirtyy kiesiin karussa laitamyötäisessä.
Arvaattehan?
Jep, tunnen miehen. Kupehan se siinä. Aiemman työmaan pakkaamosta.

Luulo siitä että menomatka alkaisi torkkumalla, kariutuu tylysti sillä auton AV-laitteisto otetaan heavy/hard rock käyttöön as per heti. Metelin puolesta saisin ehkä nukuttuakin mutta penkkini kohdalla katossa on yksi kaiuttimista ja rokinräime käytetyllä teholla on lähinnä kuulutuksiin tarkoitetulle kajarille liikaa.
Bassot rupsauttavat pahvia ikävästi, näin alkaa 600km taival ravakkaan tahtiin, rups rups rups rups...

Vaskikellosta saamme täydennystä, mukaan nousee pari keikkakävijää lisää. Yksi heistä haisaappailla varustettu mies jolla näyttäisi olevan kamera ikusessa iskussa kaulaan ripustettuna. Kuulen läheisen tyttöporukan ristivän miehen otiis Mäkkaiveriksi. Eihän Vaskikellon huoltoasema auki ollut, joten pysähdys käsitti lisäkyytiläisten noukkimisen lisäksi vain nimmareitten jättöä lumihankeen, lähinnä miesten puolesta.
Linja-auton jo kääntyessä nelostielle ja pykältäessä isompaa, takapenkiltä tehtiin hälytys:
- Kupe puuttuu!
Kuski ryhtyi jarruttelemaan ja koko väki pääsi todistamaan kuinka mainittu Kupe seisoi autiolla
huoltiksen pihalla heiluttelemassa käsiään.
- Misä nä olit kun lähettiin?
- No, kinoksen takana kusella, mitä te ilman mua lähitte?
No. No niin no.

Loppumatka sujuu kommelluksitta ja jossain Jyväskylän alapuolella annan minäkin periksi ja ryhdyn tekemään tuttavuutta matkaeväisiin. Helsingissä aikaa jää reilusti keikkaan, kuten tarkoitus olikin, osa suuntaa Bäkkärille jatkamaan
kännäämistä, tytöt arvatenkin shopistelemaan. Itse suunnistelen kohti sovittua täräpaikkaa. Näihin aikoihin Helsingissä käydessä pyrin aina piipahtamaan Mattsonin pakeilla. Niin nytkin. Mattson asui samassa solussa ammattikoulun asuntolassa ja porukalla ehdittiin säheltämään yhtä sun toista. Tosin vain yksi kerrallaan.

Ajallaan lähdemme ratikalla ytimestä, minä kohti jäähallin keikkaa ja Mattson kotiaan. Matkan maksettuani Mattson arvelee kuskin muistavan minut loppuikänsä.
- Ai, kuinka niin?
- No, harvemmin täällä kukaan viisikymppisellä maksaa.
Jaa? Lienen ollut vakuuttavan näköinen sillä minulle kuski ei uskaltanut asiasta vängätä. Mattsonin mukaan moinen ei kummoinen ihme sikäläisessä arjessa olisi ollut.
On se saatana. Rahaa se on viisikymppinenkin. Jos tuntuu työläältä, voisi hakeutua vaikka kolikkopajalle hommiin.

Jäähallin pihalla tapaan, arvaattehan?
Kupen.
Jälleennäkemisen riemu on valtaisa ja jäisellä pihalla lyömme painiksi kuin Tapiolan karhut. Siinä pyöriessä otteeni poikarievusta lipeää ja karhutoveri pätkähtää jäätikkään mahalleen. Ja lyö myös veret nokasta. Kupe säikähtää minun suuttuneen nujusta ja tahallaan paiskovani häntä. Humalainen mies on koomisen näköinen päästessään jaloilleen ja kädet levällään turpa veressä hokien:
- Älä tule! Alä tule! Älä tule!
Pelkään järkkäreiden huomavaan tilanteen ja keikan jäävän haaveeksi joten joudun panostamaan miehen rauhoittelemiseen tolkusti. Lopulta homma onnistuu ja lukuisten nenäliinojen avulla myös turpa saadaan asialliseen kuntoon.

Bon Jovin lämppärinä on Lita Ford. Muistattehan? Runawaysien kitaristi, Joan Jettin bändikaveri. Noh, Kupehan on ehkä pikkiriikkisen kova Lita-fani ja riehuu sen mukaan. Uskoisin muidenkin nuorten miesten sydänten läpättävän ja kupeitten kutittelevan sillä Lita tietää kyllä mistä kohtaa kannattaa esiintymisasu jättää tiukaksi ja että sen pitää olla nahkaa.
Päätän auttaa Kupea, jantteri kun ei oikein yleisömeren takaa näe kunnolla. Tuohon aikaan permantopaikat olivat verkkoaidoilla rajatut kolmeen eri hintakategoriaan, joten olimme aika kaukana lavasta köydyydestämme johtuen, kuin ne huonoimmat sonnit viimeisessä aitauksessa.

Nostan Kupen olkapäilleni.
Se on virhe.
Meno ei suinkaan laannu vaan sama mesominen jatkuu ylhäällä. Koetan viestittää että olisi syytä rauhoittua ettei käy pihan vahinko uudestaan.
Turha toivo.
Miehen meinatessa keikata taaksepäin, hän ehtii napata edessäseisovan takinhupusta kiinni. Kääntyvän janarin ilme ei ymmärrettävästi hyvää lupaa ja koetan elehtiä Kupen roikkuneen roippeissa. Tämän toistuttua pariin kertaan, lasken pojan pois, minähän siinä turpaan olisin saanut, kun lärvini lyöntikorkeudella oli.

Ajallaan myös Bon Jovi aloittaa. Lava on tehty kuperaksi, ja on kuin ylösalaisin käännetty lautanen tai kuten Aladobixin päällikkökilpi. Spotit risteilevät pitkin tyhjää lavaa ja yht´äkkiä kuin tyhjästä koko bändi ilmestyy lavalle ja soitto
lähtee käyntiin.
Ohhoh, jopas oli. Jäin miettimään kauaksi aikaa miten ihmeessä temppu tehtiin. Myöhemmin näin MTV:llä heidän videon jossa juttu näkyi. Lavassa on viisi pientä hissiä. Tyhjältä lavalta reiät eivät erotu ja lavan alla kaikki asettuvat hissilevyn päälle ja merkistä kaikki nostetaan samaan aikaan ylös. Näin vaikutelma siitä että porukka ilmestyy kuin suosta polkaistuna saadaan aikaan. Markan kikka, mutta toimii pirun hyvin.
Halonhakkaaja tuntee olevansa hyvinkin maailmanhommia todistamassa.

Toinen keikasta jäänyt muistikuva on laulajasta joka spiikatessa hortoilee pitkin tuota valtavaa lättyä spotin seuratessa ja muun lavan ollessa pimeänä. Yllättäen pimeydestä kävelee vastaan tyttö joka on onnistunut livahtamaan lavalle. Tilanne on hieno kun karkulainen ilmestyy yllättäen spottiin. Ikionnellinen tyttö saa todistaa kuinka Jon kysäisee kuka hän mahtaa olla, taisipa halatakin vielä ja paimentaa sen jälkeen hänet takaisin katsomoon.
Jos minä muistan vielä tämän, takaan että tuo tyttö muistaa tuon vielä paremmin.

Kotimatka aloitetaan suoraan hallin pihalta. Tällä kertaa ketään ei puutu kun automme kaartaa pohjoista kohden.
Rups, rups, rups, rups.

Lahdessa pysähdymme pikaiselle juoma/ruokatankkaukselle. Huoltamolta lähtiessä videolaitteistoon syötetään jälleen uusi musiikki-VHS ja sama meteli jatkuu.
- Zodiak Mindwarp!!!!! karjuu Kupe noustessaan bussiin ja tunnistaessaan esiintyjän.
Tällä kertaa mitta tulee etuosan tytöillä täyteen.
- Ei saatana enää, nyt kiinni ne vehkeet että saa nukkua perkele.
Näin myös tapahtuu, kaikki on väsyneitä, Kupekin, ja horrostamme talvista nelostietä ylöspäin.

Ouluun saavumme aamun tunteina, kerron kuskille jääväni pois Limingantullissa, menen suoraan töihin. Kuski puolestaan kertoo pakkasen kirahtaneen 25 asteeseen ja bussin olevan jäykkä tuntikausien valtatien viimassa kulkemisen jälkeen.
Tipahdan hyiseen aamuun ja lompsin työmaalle.
Iltapäivällä väsyttää jo kuin viittä miestä mutta perhana, näinpähän Bon Jovin!

 

Istumme edelleen jumissa kentällä. Kolleegat lähettävät kaikille lukijoille terveisiä, Lantikka-fanin johdolla väsäsimme äsken myös kitkerähkön palautteen kohtelustamme Finnairille. Jatkamme iltaamme täällä, kentän PA:sta tulvivan todella paskojen suomi-iskelmäcoverien armoilla. Että osataan ihmisen elämä tehdä vielä tuotakin kautta surkeaksi.

--Jumppe