24.6.2014

Copyright Jumppe

Mo.
Loma jatkuu, lunta satoi, valtakunnassa kaikki hyvin. Erään nasevan facebookissan nähdyn ehdotuksen mukaan, jos lunta sataa kesälomapäivänä, se päivä pitäisi itse asiassa vähentää talvilomapäiviä. No jaa. Ihan en ehtinyt hiihtämään, vaikka maa valkeana kävikin. Tämähän ei meitä tee surulliseksi, ei lumi eikä hiihtämättömyys, loma on loma on loma.
Matkakertomuksessa taisimme jäädä Nyköpingin iltayöhön:

22.5.
Matkan aluksi pidämme palaverin ajovuoroista. Sovimme myös ettei kukaan vedä itseään aivan poikki koska sitten tulee vaikeaa ja jos silmät muuten pyrkii ristiin, pitää kuskia heti vaihtaa.
Kake lupaa ajaa alkuun, siinä on järkeä koska hänellä on kisan jälkeen tuntitolkulla vielä niin paljon adrenaliinia ettei nukkumisesta tulisi mitään. Timppaa taas ei muutan vaan väsytä. Minä taas menen illasta nukkumaan tavallisestikin, joten juuri kummemitta tupinoitta otan ensimmäisen univuoron.
Jatkan hyttiepisodia ja kiipeän järkyttävän mölyn ja sätkimisen saattelemana Sprintterin ylähyllylle. Yllätyn positiviisesti, sillä sänky on HYVÄ. Sopivan pehmonen ja korkea etulaitakin on joten ihan heti ei takapenkille tipahda vaikka liinat kiinni vedettäisiinkin.

Juuri kun sitä luulisi että uni tulee, niin - jätkät veti muistitikun soittimeen ja auton valtaa AC/DC:n aina valloittava musisointi. Kake ottaa subbarilta vähän luontoa pois ettei sänky aivan pompi, mutta volumet jää kohtuu isolle. Pojat keskustelevat sujuvasti musiikin yli.
Mietin hetken että mitähän ihmettä mutta kun asiaa tarkemmin pohtii niin kyllä se niin on että kuskin mukaan mennään ja jos sinne penkille passaa että stereot soi, niin silloin ne kanssa soi ja muut pärjää miten kuten taitaa. Joten, eipä muuta kuin kylki vaihtoon ja silmiä kiinni.
Juuri kun sitä luulisi että uni tulee, niin - se tulee.

Herään jossain, kello on jotain. Tajuan nukkuneeni tovin. Kake on edelleen ratissa. Pudottaudun notkeasti kuin satavuotias pantteri takapenkille ja ilmoitan voivani ajaa vuorostaan. Kake suitsii Mersun motarin ramppiin ja parkkeeraamme tummaan maisemaan. Käytämme taukoa hyväksi ja jätämme kaarevat terveiset ruotsin luonnolle.
Timppa siirtyy hyllylle (sänky saa edelleen varauksettomat kehut), Kake vänkärin paikalle ja itse ryhdyn kaitsemaan Mersua eteenpäin.

Yö etenee poristessa, siemailen energiajuomaa. Kaken puheet harvenee, päivän pituus alkaa vaatimaan veronsa. Pientä puutumista myöntää hän itsekin olevan ilmassa. Kolmannen ajotunnin lähestyessä loppuaan, ajan tyylikkäästi Helsinborgin rampin ohi:
- Tuostako sitä olisi pitänyt mennä?
- Tuosta, myöntää Kake.
Joo. Saatana.
- Ajetaanko siltojen kautta? ehdottaa Kake.
Päätämme ettei nyt kuitenkaan. Sompaan Mersun seuraavalle rampille ja hoidan retkikunnan takaisin pohjoiseen päin.

Tällä kertaa osun ramppiin, suhistelemme läpi aamuöisen Helsingborgin lauttasatamaan. Ostan Kaken kortilla (no EN muista enää tunnuslukua) liput molempiin lauttoihin ja siirrymme jonoon.
Jaloittelemme porukalla ja synnytämme väsyneehkön oloista läppää, mutta läppää kumminkin. Hetken odottelun jälkeen Timppa siirtää auton lauttaan. Suunnittelemme Timpan kanssa kahviossa käyntiä jonka Kake jättää väliin ja kiipeä vuorostaan hyllylle. Ennen Helsingöriä ehtii juuri käydä kahveella, matka kestää ehkä sen 20 minuuttia.

Tanskan puolella siirryn vänkärin paikalle ja Timppa rattiin. Pudottelemme läpi Sjaellandin, hulppean sillan yli Lollandin saarelle. Rödbyhyn saavumme aikaisin aamulla, tuikkaamme ajopelin jälleen lauttajonoon. Matkasta ei paljon mieleen jää, väsy on melkoinen. Kaipa jotain koetin jutellakin, en kyllä muista yhtään että mitä.
Seuraava lautta on tulossa vajaan puolen tunnin päästä joten jaloittelemme Timpan kanssa jälleen ulkosalla. Kake vetää hirsiä hyllyllä edelleen. Kyllästymme aamuiseen satamaan ja siirrymme autoon. Timppa oikaisee takapenkille:
- Voi vittu että on huono tässä nukkua, toteaa hän ja nukahtaa tietysti saman tien.
Laitan itse puhelimen hälyttämään ennen lautan tuloa ja nukahdan etupenkille.

Puhelin hälyttää, nuijin sen hiljaiseksi ja nukahdan uudestaan.

Herään siihen kun jokin sireeni uikuttaa. Samoin muut. Tajuan sen sataman "herätysääneksi" ja merkiksi siitä että lauttaan voi siirtyä. Hyökään rattiin ja koetan käynnistää unenpöpperössä autoa. Ei lähde.
- Laita vaihde vapaalle, sanoo Kake hyllyltä.
On. Ei lähde.
- Paina jarrua kun starttaat, jatkaa hän.
Juu. Niin aina. Ei lähde.
- Käytä virtoja kokonaan pois.
Juu. Lähti.
Rullaan lautalle ja siirrymme koko revohka aamupalalle.

- Kyllä syödä pitää, sanoo Timppa kun ryhdymme einestämään lautan aamiaislautasantia. Siinä(kin) mies on oikeassa. Vaikka maha on ylösalaisin väsymyksestä ja ukko turta, aivan samalla tavoin kuin niillä lukemattomilla kerroilla kun olen lähtenyt kuuden aamukoneella Oulusta reissuun, pakko on jotain syödä.
Väsykin talttuu paremmin kun saa verensokerit nousuun ja mielikin virkistyy. Niin se vain on.
Juomme Timpan kanssa kaakaota, Timppa sen takia ettei kuunaan ole vielä kahvia oppinut juomaan, itse sen takia ettei vaan tee mieli. Kake saa aiheen irvailla meitä O´boy pojiksi... Taidamme olla liian väsyneitä ryhtyäksemme vastadebattiin, laitamme herjan korvan taakse, josko vastaiskun paikka vielä siunaantuisi...
Ruoan jälkeen Timppa kiskaisee itsensä kötälleen kahvion penkille, mutisee ehtivänsä vielä pikku tirsat tempaista ennen kuin ollaan Puttgardenissa. Itse siirryn thunderboxiin rekkamiesten ja muitten aamuisten kulkijoitten sekaan.

Palaan ja Timppa on sikiunessa. Kake sanoo hänen nukahtaneen jo ennen kuin ehdin kahviosta ulos. Uskomaton jannu. Moisen nukahtamislahja on kyllä ihan kuningastaito reissumiehelle. Kake myöntää.
Lautan tullessa Puttgardeniin saamme herätellä miestä ihan oikeasti.

Saksassa aurinko kajastelee ja Kake siirtyy luotsaamaan Merssua tekomaansa kamaralle. Itse siirryn jälleen hyllylle asiaankuulvan ähinän ja sätkimisen kera.
Juuri kun sitä luulisi että u...

Herään jossain. Kello on kohta on Berliini. Pudottaudun hyllyltä kuin jäätynyt Tarzan. Vaihdamme kuskia, Kake jää istumaan vänkärin paikalle ja Timppa kiipeää taas hyllylle.
Timppa on tällä välin virittänyt navigaattorin joka kertoilee meidän olevan vielä halutulla reitillä. Toteamme Berliinin lähestyvän ja reitti halkookin selvästi esikaupunkialueita.
Huomaan Kaken nuokkuvan etupenkillä ja kehotan miestä nukkumaan, ei nyt ole hätiä. Päivä on parhaassa terässä ja navigaattori pitää kuskin oikealla reitillä. Juuri ennen Berliinin ydintä Kake simahtaa.

Hulppeissa kaupunkimaisemissa ohitamme Berliiniin. Siemailen energiajuomaa ja ohjastan liikenteen mukana. Stereot soi hiljalleen ja pojat vetää sikeitä, aurinko paistaa ja matka etenee.
En tiedä itsekään oikein miksi, mutta juuri sillä hetkellä tuntuu vähän perkeleen makialta.
Ehkä siksi että Ruotsi ja Tanska ei oikein tunnu edes reissulta, nyt ollaan jo vähän nurkkajuuria kauempana.

Kake heräilee ja toteamme olevan ehkä hyväksi koko retkikunnalle pysähtyä syömään lämmin ruoka. Ja, eipä se kummoinen offensiivi olekaan, tovin päästä on kyltissä aseita ristissä ja luvataan siinä muutakin, joten sinne siis. Timppa vanhana saksankävijänä opastaa baarissa ja kokoamme jo aiemmin sovitun schnizeliaterian lautasille. Hyvää on. Kaipaan kuitenkin pippuria, löydän sitä kassan vierestä annospusseissa. Koppaan muutaman mukaan ja vien pöytään.
- Pitikö maksaa, kysyy Timppa.
- Hä? En edes kysynyt, mutta samalla muistan että täti katseli kassan takaa hiukan uteliaasti... No. Se siitä.
Poikkean myös vessassa. Sen eteisessä käppäilee joku jantteri. Tulen pois ja sama jantteri käppäilee siinä edelleen. Huomaan pöydällä lautasen jolla on muutama kolikko. Mitä helevettiä? Onko Saksassakin nykyään vessapalvelijat? Tä? Eihän jätkä edes tehnyt mitään. Thaimaassa ne sentään oikaisi kusireissun jälkeen selkärangan hyssyttämällä kysymättä koko ukkoa sylissään ja lisäksi rusautti niskoista jäykkyydet pois. Oli paha olla maksamatta. Latviassa taas mummo ei päästänyt edes sisään ennen kuin sopivat latit olivat pöydässä. Höh. Luukkupöksyt on näköjään seonneet. Voi voi.

Olemme jossain Tsekin rajan liepeillä ja Timppa lähtee ohjastamaan meitä Jawojen alkulähteille. Jään kartturiksi, Kake menee jatkamaan unia. Maa vaihtuu ilman fanfaareja ja passin läpsyttelyjä, rajan sentään autioituneista rakennuksista huomasi. Jossain kohtaa kesken rauhaisen matkantaitannan navigaattori pyytää poistumaan valtatieltä. Siirrymme todella pienelle tielle ja alamme lyödä vintturaa vasempaan ja ikään kuin takaisin päin. Mietin missä kohden menemme äskeisen valtatien alta tai yli.
Emme mene. Missään kohtaa.
Timppa kovistelee navigaattoria mutta se on järkähtämätön ja väittää meidän olevan edelleen reitillä. Timppa myöntää että jos olisi ollut paperikartan kanssa liikkeellä, u-käännös olisi tosiasia. Komppaan miestä. Näemme mittavia tietöitä, maanviljelystä ja yhtä sun toista. Myös myötä- ja vastaliikennettä joten ihan hukassa emme sentään ole.
Jonkin ajan kuluttua saavumme kylään jossa on jopa liikennevalot. Kauempana näemme valtatien liikennevanan rekkoineen. Kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.
Samassa keksin miksi tämä äkillinen maaseutu sight seeing suoritettiin. Valtatie yksinkertaisesti päättyi, eli siitä puuttuu vielä pätkä. Näin onkin, navigaattori ohjaa meidät risteysalueelle joka muistuttaa purkautunutta narunpäätä. Työnnymme yhteen purkautuneista säikeistä ja näin olemme jälleen valtasuonen sykkeessä mukana.
Sillä lailla, jonkin vuoden päästä tuostakin pääsee sitten kahta kaistaa koko pätkän.

Jossain Tsekissä pysähdymme tankille, valtavan sadekuuron saattelemina. On perjantai-iltapäivä ja porukkaa liikkellä melkoisesti. En jaksa välittää. Nousen hyllylle.
Juuri kun sitä luu...

Herään. Ollaan jossain. Tsekissä vielä. Koemme reissun huonoimman tien. Sementtiliuskoitetun valtatien. Liuskat ovat painuneet keskeltä kuopalle joten tie on kuin harva-aaltoista nimismiehen kiharaa. On vaikea löytää sopiva vauhti jossa rytke ei haittaisi. Hetken päästä munuaiset huhuilevat toisiaan.

Saavumme Slovakiaan ja tie muuttuu taikaiskusta uuden asfaltin peittämäksi baanaksi. Kierrämme Bratislavan ja aloitamme lähestymisen Zarnovicaan. Timppa herää hyllyltä ja jatkamme kolmisin läppäilyä. Pimeä alkaa laskeutua. Navigaattori lupailee saapuvamme perille vähän ennen iltakymmentä. Ryhdymme, jo näin hyvissä ajoin, järjestämään hotellia. Kaivelen lisämääräystä ja luettelen järjestäjän ehdottamia majoituksia. Timppa surffaa ja soittelee selausapuja kotimaasta. Päätämme mennä koettamaan kalliimpaa vaihtoehtoa. Halvempi olisi 12 euroa yö, mutta emme jaksa uskoa tason olevan niin korkea että tähän saumaan jaksaisi lähteä kikkailemaan.

Navigaattori löytää hotellin osoitteen ja ohjaa meidät moottoritieltä sivuun. Työnnymme kylien läpi, tie ei leveydellä.. niin.. leveile. Lopuksi se käskee meidän kääntyä pilkkopimeään, vuorenrinnettä ylös. Ylhäällä loppuu talot ja olemme keskellä pimeää metsää. Ilman navigaattoria väittäisin että vituix män.
Ei mennyt.

Pimeästä putkahtaa vastaan valaistu hotellin piha ja autoja rutkasti parkissa. Noooo niin. Bongaamme myös Miedzinskin pakun. Jep. Perillä ollaan. Respa löytää meille vapaat huoneet. Kamoja autosta nostaessa kuulemme pimeästä juhlinnan ääntä, naurua ja kälätystä. No no.. jopas. Huomaamme hotellissa olevan myös ulkouima-altaan.
Respa vahvistaa havainnon, kyljessä on oikein kylpylä ja vielä 12 asti auki. Äänin 2-1 päätämme jättää käynnin väliin.

Pidämme poikien huoneessa palaverin, nautimme oluet jonka jälkeen kömmin suihkun kautta nukkumaan. Kello on 11 illalla, tien päällä oltiin vuorokausi. Olipas siinä, työntämistä, mutta täällä sitä nyt ollaan. Hetkeäkään en vaihtaisi pois.
Juuri kun si...

-- Jumppe