12.1.2014

Copyright Jumppe

Hyvää Alkanutta Vuotta 2014 kaikille tasapuolisesti! Älköön tämä vuosi sungertuko osaltanne enemmän vatelikkoon kuin edellinenkään ja olkoon Bacchus ja muut asioihinne kuuluvat suojeluspetterit suosiollisia.

Matkakertomuksista siirrytään jälleen kasarihevin pauloihin. Älkää toki ihmetelkö miksi näistä jaksan, onhan siihen toki syy, mutten kehtaa sitä täällä tunnustaa. Tällä kertaa muistelua siivittää kanadalainen alasin, elikkäs Anvil.

Ja Markus Kajoa lainaten: "Alkaa":

Linja-auto ("Ylikkäri" kuten silloin niitä tavattiin kutsua liikennöitsijän nimestä väännetyn lempinimen mukaan) kaartaa Tappikylän l-autoasemalle. Päivä on perjantai, kello on 7 huiteilla illalla, vuosi lienee -82 tai -83. On talvi.
Tulen Oulusta, koulusta, viikonlopuksi kotitanhuville. Kotiin asti en jatka, samalla autolla sinnekin olisin päässyt kyllä, sen sijaan jään niin sanotusti jo kirkolle.

Seireeni on kutsunut nimittäin. Yläasteaikainen lempi on leiskahtanut uudelleen. Monimutkaisten viestijärjestelmien kautta tietooni oli äskettäin saatettu että jo taakse jäänyt mielitietty on joutunut vakaviin ikäväoireisiin ja halajaa kovin takaisin läheisyyteeni.
Viestintuoja onkin autoa vastassa henkisenä tukena seireenin kanssa asemalla. Pakollisten "krhm", "tuota joo", "ja mitäpä tässä" pienpuheiden jälkeen esiliina katoaa kevyesti kuin lumihiutale talviseen iltaan ja lompsimme seireenin läheiseen kotiin.

Paikalla ovat tietysti myös hänen vanhemmat, pikkusisko sekä koira joka on niin pieni ettei sitä erota lattiapaneelista saman värin vuoksi. Läsnäolon tietää ainoastaan korviahuumaavasta haukkuräksytyskonsertista. Melko turhan oloinen luontokappale muistan ajatelleeni.

Koska ilta on vielä nuori, päätämme käydä kyläilemässä vielä kavereilla. Seireenin tälläytyessä laitan musiikkia soittimeen. Anvilia tietysti!
Kanadan poikain jyystäessä omaa puudutusmetalliaan, kyselen mahtaako hän pitää ao orkesterista kovinkin?
- Joo, vähä hyvä!
- Mutta, eikö tämä ole vähän puuduttavaa, eihän tämä kovin kummoinen kaikin ajoin ole?
- No, en minä näistä niin ymmärrä.

Jaa. Mietin miksi sitten kehuit hyväksi jos et kerran tajua sen enempiä. Mieliksikö piti olla? Tuohon aikaa ei Halonhakkaajan mielipideavaruus käsittänyt kuin kaksi ulottuvuutta, mustan ja valkoisen. Joten joko tykätään tai ei. Ollaan puolesta tai vastaan. Ja se myös kerrotaan rehellisesti kun kysytään. Kaikki muu on höttöä.
(Nykyään avaruus käsittää mustan, valkoisen, harmaan ja joskus ajoittain luulen että myös toisen harmaan sävyn.)

Pieleenhän se meni, seurustelu. Ei toki Anvilin takia, muutenkin. Onneksi ei tapeltu pahemmin, voi muistella ihan nostalgiapohjalta näin myöhemmin. Ja tokihan se ensimmäinen yläasteaikainen pätkä oli juurikin sellainen kuin niiden pitääkin olla. Sydän sykkyrällä ja "pitkät päällä" puolet valveillaoloajasta. Senkään muisto ei tuhriintunut tämän uudelleen
lämmittelyn myötä.

Mutta Anvilista piti puhumani. Levy jota soittelin tarinassa oli Metal on metal, mikä sopiikin hyvin alasimen ajatusmaailmaan. Kasetti taitaa löytyä vieläkin varastoista. Sittemin en ole bändin tuotantoon kajonnut. Luulin poikain heittäneen pyyhkeen kehään jo aikoja sitten mutta jokin aika sitten havahduin TV-ohjelmatietoja katsellessani YLE-Teeman dokumenttiin bändistä; "Anvil! The Story of Anvil".
Enemmän kuin vähemmän hämilläni jäin kerran yksin illalla dokumenttia boksilta katsomaan. Bändin historiaa sen kummemmin tuntematta en ollut aluksi varma onko tämä ns Spinal Tap -juttu eli kieli poskessa tehty rokkidokkari siitä kun kaikki ja vähän lisääkin menee perseelleen vai tarina oikeasti tästä bändistä.
Myötähäpeäkin vaivasi välillä niin että piti katsella pätkiä vain vasemmalla silmällä ja vain itsehillintää äärimmilleen rääkäten vältin visiitin sohvan taakse piiloon.

Dokkari valmistui 2008 ja voitti sittemmin kaikkien sydämet aitoudellaan puolelleen. Ja sitähän se kyllä on.
Ja alkuperäisjäsenet myös. Eivät ehkä penaalin terävimpiä kyniä mutta aitoja ja aidosti hevihommiin tärähtäneet.
Siinä vaiheessa kun dokumentti seurasi ryhmää ikään kuin comeback kiertueeksi tarkoitetulla reissulla Eurooppaan ja kun karavaani saapui Romaniaan alkoi minusta tuntua että taitaa päättyä kyyneliin tämäkin homma.
Jos haluat ponnistaa tämän maanosan sceneen näissä hommissa, niin se ei kyllä Romanian kautta tapahdu. Vampyyrihommissa voi olla toinen juttu.

Mutta, niin ne vain pojat porskutteli menemään, ottivat vastaan mitä tulevaksi oli määrätty ja sillä siisti. Kotijoukotkin äityivät välillä epäilemään homman mielekkyyttä. Dokumentti loppuu hienosti, bändin pääpirukaksikko seisoo toisen kotitalon ulkopuolella kylmässä Toronton illassa. Tähän on tultu ja eteen päin mennään, vieläkin, periksi ei
anneta, päättää pojat.
Me ollaan perkele Anvil.
Kamera jää seuraamaan kun heput lompsivat katua pitkin hämärtyvään iltaan. Silloin hitaampikin tajuaa että ei nuo tosiaan aio luovuttaa.

Ja niinhän siinä kävi että kun tarpeeksi jaksaa yrittää, niin jossain vaiheessa homma onnistuu. Dokumenttia ylistivät niin kollegat kuin katsojatkin ja mielenkiinto bändiin heräsi jälleen. Levyjäkin tehtiin, 1 jopa laulajakitaristi Steve "Lips" Kudlowin siskolta lainatuilla rahoilla. Seuraavan levyn jälkeen Lips iloitsi kun pystyi siitä saaduilla tuotoilla maksamaan siskolleen velan pois. Kuten myös siitä että niin raadollinen kuin musiikkibisnes onkin ja kuinka helppoa bändien on hairahtua muuttumaan kaiken maailman neuvojien mukaan menestyäkseen, Anvil ei koskaan niin tehnyt. Vaan jatkoi tyylilleen uskollisena uskoen että joku päivä homma menee putkeen sellaisenaan. Ja näin vuori tuli Muhammedin luo. Bändi on edelleen olemassa ja porskuttelee menemään.

Respect. Tai kuten heitin Juggernaut of Justice levyllä ole kappale julistaa: "Fuken Eh!"

Tä? Että olenko mitä? Miten satuittekin kysymään? Nimittäin, kyllä sattumoisin olen. Hassua sinänsä. Kyllä satun tietämään mitä sille seireenille kuuluu nykyään. Hän on töissä aika lähellä tarinan alun linja-autoasemaa. Tekee arvokasta työtä paikallisessa hoitokodissa, ikäihmisistä huolehtien. Siitä tiedän kun oma äitini kuuluu talon asukkeihin. Taannoin asian huomattuamme vaihtelimme kuulumisia ja muistelimme kavereita ja muutekin hekottelimme yhteensattumalle. Nimittäin, silloin teini-iässä seireeniä ei käytetty äidillä näytillä. Mutta, nytpä heillä on aikaa jutellla, senkin edestä.
Ja eikä hän mikään seireeni sanan varsinaisessa mielessä ollut eikä ole, vaan tolkku, hyväsydäminen ja mukava ihminen, passaa nykyiseen työhön loistavasti.

Ei muuta sitten kuin pakkasia päin ja seuraavaan kertaan!

--Jumppe