perjantai, 11. lokakuu 2019

Bussikuskit

10.10.2019
Copyright Jumppe

Moi,

jatketaan Skotlannin retkeä parilla elämänmakuisella jutulla. 
Siirtelimme itseämme reissussa busseilla ja junilla, molemmat oivia konsteja liikkua Skotlannissa paikasta toiseen ja ihastella maisemia ja nähdä sikäläistä elonmenoa.

Ammattiryhmistä erityisesti bussikuskit jäivät mieleen. Todella eläväisiä ja hauskoja ihmisiä. Eläviä esimerkkejä miten asiakaspalvelua ei tarvitse erikseen tehdä - sen kun viihtyy itse ja antaa läpän lentää ja pistää rennosti päivää purkkiin. Kun on aito itsensä, ei tarvitse kenenkään persettä enempiä nuolla. 

Aloitetaan Herrasta joka ajoi meidät For Williamista Obaniin. 
Heti bussiasemalla tämä jo aavistuksen varttunut herrasmies otti puhutteluun laiturin penkillä aikaa viettäneen pyöräilijän tivaamalla häneltä onko hän tulossa kenties kyytiin vai ihan muutenko vain vie odotuspaikkaa maksavilta matkustajilta ja tuleeko pyörä kyytiin jne. Nopeasti hän huomasi että heppu oli ehkä aavistuksen omissa maailmoissaan ja puheensa turhaksi. Ei muuta kuin ovi sitten auki ja kulkijat bussiin.

Välittömästi ajon alettua mies tarttui mikrofoniin ja alkoi kertoilemaan tulevasta matkasta ja reitistä ja ties mistä. Kaljanjuonnin bussissa kielsi. Tosin kukaan tainnut yrittääkään. Liikenteestä hän mainitsi päivän ykkösviholliseksemme asuntoautot. Heh. No niin.

Matkan varrella riitti juttua kuin turistibussin kuskilta, historiaa ja muutakin tuli. Harmikseni osa meni tyystin ohi vahvan skottiaksentin takia. Mutta muutama juttu jäi sentään haltuun.

Välittömästi erään historiadetaljin jälkeen hän kysyi yllättäen onko kukaan matkustajista ikinä ostanut muistamattomana humalassa netistä mitään? Käsi ylös? No, kukaan ei tainnut nostaa mutta kaikki virnuili sillä tavalla että tiesi ainakin "yhden kaverin" joka niin oli tehnyt. 
Noh, noilla seuduilla oli eräs isäntä tehnyt niin myös. Mutta koska muistissa oli aukko, ei osannut mitään sen kummempia odottaakaan kunnes kaksi viikkoa koomauksen jälkeen talon eteen pysähtyi rahtifirman auto ja sieltä nostettiin kartanolle astetta isompi paketti. Kun asiaa selviteltiin laatikosta löytyi aito kanuuna. Siis juuri sellainen mitä oli linnoissa ja laivoissa ennen vanhaan. Käydyssä keskustelussa isännälle oli vakuutettu että kyllä tällainen on 2 viikkoa sitten tilattu ja maksettu että tässäpä tämä nyt sitten olisi ja nimi tuohon.
Eihän siinä mikään auttanut. Nimi paperiin ja tykki kartanolle. Ja niin hienosti kuski juttunsa ajoitti että heti loppuhuipennuksen jälkeen hän saattoi sanoa että "katsokaa, tuossa se tykki on". 

No niin on. Nyt on isännällä sitten tykki pihalla. Ainahan se aikuisella miehellä hyvä tykki on olla, (givitöweinau).

Kanuuna.jpg

Tästä vähän matkaa eteenpäin kyytiin nousi vanha herra jonka askel nousi aavistuksen verkkaan ja eikä enää kovin korkealle. Kuski odotteli rauhassa että pappa pääsee istumaan ja huikkasi vielä varmistuksen puhutellen pappaa nimeltä, ennen kuin laittoin vilkun päälle ja lähti liikkeelle. Näin pitää toimia. Mahtavaa palvelua.

Hetkeä myöhemmin ymmärsin miksi kuski oli heti matkan alkuun kysynyt onko mukana Monty Python faneja. Syy oli se että kohta ohittaisimme linnan jonka pihalla oli kuvattu joku sketsi jossa esitetään jotain ranskalaisia linnanherroja. Kas tässä:
LInna.jpg

Kyseessä on Castle Stalker ja on varsin kuvattu pytinki. Katsokaa toki parempi kuva vaikka tästä: 
https://www.trover.com/d/1bkkV-castle-stalker-argyll-and-bute-scotland

Kohta saavuimmekin jo Obaniin ja muutaman minuutin kaupunkipätkällä kuski ehti neuvoa parhaat fish and chips paikat ja selostaa ties ja mitä. 
Paluumatkalla äsken mainittu pappa nousi myös kyytiin ja oli käynyt ehkä pintillä kahdella. Hän bongasi bussissa istuvan mummon jolla oli koira ja kosolti kantamuksia mukana. Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa kun pappa ehti matkan aikana tivata mummolta etteikö hän nyt varmasti tarvitse apua kantamusten kanssa jne. Ai ai ai.. mukavaa. 
(Ei. Ei tarvinnut mummo apua. Mutta kulkeehan bussi joka päivä että onhan papalla aikaa pehmittää).

Loistava persoona oli tämä kuski ja teki matkaan lisäarvoa roppakaupalla tarinoillaan. Ei voi kuin hattua nostaa. 

Toinen tarina sijoittuu välille Inverness - Glasgow. 3.5h rypistys josta pari ensimmäistä tuntia suoranaisessa satumaisemassa, laaksojen ja vuorien välissä. Tämä kaveri oli myös varmasti aikamoinen veitikka mutta jostain syystä noussut väärällä jalalla aamulla ylös. Heti bussiaseman laiturilla lähti vastustamaan kun bussin sivuluukku ei pysynyt omin voimin ylhäällä vaan kuski joutui pitämään sitä olkapäällään että porukka sai pakaasit sisään.
Mies aavisteli selkeästi että tulee pitkä päivä ja niinpä kun Hannele tervehti häntä iloisesti toivottaen hyvää huomenta kuski vastasi pelkällä huomenella ja arveli ettei tässä mitään hyvää ole. 

Tunnin verran ajeltuamme kyytiin noukittiin pari matkustajaa lisää. Kuski teki jo lähtöä mutta huomasi peilistä että molemmat seisoivat vielä käytävällä. Liinat kiinni, kässäri päälle ja selvittelemään. Kävi ilmi että bussiin oli myyty 61 lipanteria mutta linjalle laitettu auto jossa vain 59 penkkiä. Nice?
Neuvottelun päätteeksi toinen matkustajista jäi odottamaan seuraavaa bussia ja toinen istumaan käytävälle. Sille portaalle mikä astutaan kuskin vierestä matkustajatilaan.

Matka jatkui ja käytävälläkin istunut pääsi penkkiin kun osa jäi pois. Tultiin Perthiin missä on pienimuotoinen solmukohta Glasgow/Edinburgh/Inverness linjoille. Porukkaa vaihtui autosta toiseen mutta kun piti lähteä niin muuten hyvä muttei lähdetykään. Kuskin turvavyö oli jumissa eikä hän saanut sitä päälle. 

Mies soitteli sinne tänne ja sitten odoteltiin. Hetken päästä paikalle ilmestyi reippaasti paskaisessa haalarissa huoltomies joka hakkasi nyrkillä turvavyöpakkaa ja herkutteli vyön liikkeelle. Veti sen täysin ulos ja takaisin pari kertaa ja pyysi kuittauksen kuskilta lappuun ja taas mentiin.

Glasgowissa kuski oli jo niin maassa ettei oikein jaksanut ottaa edes kehuja vastaan kun sanoin sille että ei kannata olla moksiskaan ja että hyvin pysyi homma hanskassa vaikka oli monenlaista vastusta matkassa.
"At least we are here" oli ainut kommentti.
Huono päivä, kerta kaikkiaan mutta hienosti heppu homman klaarasi. 

Yleiskommenttina linja-automatkoista voin kertoa että aika monta kertaa nousi Rouvan oikean käden sormi osoittamaan milloin mitäkin ja täytyy myöntää että omakin pää pyöri kuin tutkan antenni. Oli nimittäin maisemaa mitä katsella joka pätkällä. Siistit autot, kuljettajat esimerkin mukaisia persoonia, tiet hyvässä kunnossa, mukavat penkit, kaikin puolin jees eikä ihan mahdottoman hintaisiakaan. Jos menette käymään ylämailla niin tuota liikkumismuotoa ainakin voin suositella. 

Vielä raapustan merkinnän tai kaksi reissusta jahka ehdin. 

--Jumppe

 

perjantai, 4. lokakuu 2019

Glasgow

4.10.2019

Copyright Jumppe

Morjens

Pari sanaa Glasgowista. Suurin osa Skotlannin matkaajista saapuu Edinburghiin ja käy mutkan Invernessissä. Tämän kuulin vasta kun olimme olleet viikon reissussa. Tietysti me aloitimme reissumme Glasgowista. Jotenkin tämä on niin tuttua. Just äipäin kuin muut. Ei kuitenkaan tahallaan vaan siksi että meillä on Glasgowissa kaveri.

Aloitetaan kuitenkin itse Glasgowin kaupungista. Joka puolella näimme kylttejä jossa luki: "People make Glasgow". Tämä slogan oli valittu sen jälkeen kun kaupunkilaisilta oli kysytty että "mikä tekee Glasgowin?". Vastaus "ihmiset" oli voittanut äänestyksen.
Enkä voi väittää tulosta vääräksi. Mukavia ihmisiä kaikki ketä tapasimme. Ystävällisiä ja hyväntuulisia. Helposti voin yhtyä kaupungin sloganiin.

Kuten kaikista tolkun koon kaupungeista, löytyy täältäkin vaikka ja mitä kun pitää silmät ja korvat auki. Maininnan ansaitsee muun muassa eräs portti. En muista missä pytingissä se oli, suuret ja korkeat kuitenkin olivat sen ovet ja johtivat rakennuksen sisäpihalle. Erikoiseksi ne teki se että ylös alas suunnassa olleet takorautakuviot olivat kopio LP-levyn ääniraidasta. Levy ja kappalekin on tiedossa, tokikaan en tätä tähän hätään muista mutta ideana aivan lyömätön ja arvokas kunnianosoitus aikansa musiikkitallenmuodolle. Tallenteelle joka muutti osaltaan maailmaa.

Huumori on läsnä tässä kaupungissa vahvasti. Sekin on hienoa ja oikeastaan ihan älyttömän kova juttu onkin. Kerron tähän pari esimerkkiä.

Skotlannin yksi symboleista on ns kohtalon kivi. Stone of destiny. Sen historia ja palvonnan syy löytyy internetistä joten en käy sitä kertaamaan. Kivi kuitenkin vietiin Westminster Abbeyihin Lontooseen talteen vuonna 1296. Siellä se säilyi aina vuoteen 1950 jolloin joukko Glasgowin yliopiston opiskelijoita päätti ryöstää sen takaisin. Näin myös kävi ja Joulupäivänä se Westminsteristä hävisi. Poliisi asetti tiesulkuja ja sun muuta mutta varkaita ei saatu kiinni. 2 viikkoa myöhemmin poliisille annettiin tieto että kivi on Arlington nimisessä pubissa Glasgowissa johon opiskelijat olivat sen reissulta tultuaan tuoneet talteen tullessaan juhlimaan keikkaa. Sieltä kivi sitten palautettiin Lontooseen mutta sitkeät huhut jäivät elämään että opiskelijat olisivat vaihtaneet kiven ja Lontooseen mennyt olisi vain kopio. Kukaan ei tiedä. Kävimme tuossa Arlington pubissa ja siellä joku kivi on näytillä. Onko se nyt se aito vai kopio, mene ja tiedä. Tämä kopiohuhu lienee lööperiä mutta tuo ryöstöjuttu on totta.
Reipasta menoa!
(Kuulin tarinan vasta ao pubissa, joten kyllä kaljoittelu sivistää!)

Kaupungin keskustassa on Duke of Wellingtonin (älkää kysykö, en tiedä kuka tämä jätkä oli) patsas jossa hän ratsastaa ratsullaan.. ööö. jonnekin.. itään päin patsaassa jos oikein hahmotan.
Patsas on ihankin keskellä kylää ja ao Duke oli joku ns tärkeä kun noin keskelle on päätynyt. No nyt on kuitenkin niin että joka yö Duken päähän ilmestyy liikenteenohjaustötterö. Tiedätte sen punaisen kartion. Juuri sellainen hommataan patsaan päähän ja usein myös hevosen. Aina silloin tällöin tötsät poistetaan mutta aikaisinkin töihinlähtijä huomaa tötsän jälleen ilmestyneen ukon päähän.
Näin käy aina. Ihan_aina.

MVIMG_20190915_152946.jpg

Glasgow on muutenkin todellinen opiskelijakaupunki. Jonkin matkaa toista miljoonan asukasmäärästä 25% on opiskelijoita. Yliopistoja on 3 kappaletta. Tieteentekemisellä on myös pitkät perinteet. Herrat Kelvin, Lister ja Watt kertovat varmastikin kaikille minkä tason tekijöitä kylällä on pyörinyt.

Viimeisimpänä nostona, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, Glasgowissa on Big Al. Alistair Keith. Äijä on merirosvotyyppinen ratkaisu päälle päin mutta luonteelta mitä suorin ja leppoisa nallekarhu. Tupakkia menee 4 askia päivässä ja lukeutuu niihin harvoihin jotka ovat haukkuneet Boris Johnsonin naamakkain pystyyn jo aikoja sitten. Heppu on elänyt ja hengittänyt speedwayta, ollut monessa mukana ja touhunnut mekaanikkona. Nyt ne hommat on jätetty vähemmälle ja on aika vetää vähän henkeä (ja tupakkia). Tutustuimme Kaken kautta ja olemme tavanneet muutaman kerran. Al piti meistä huolta Glasgowissa ja antoi arvokkaita vinkkejä minne kannattaa mennä ja mitä tehdä. Joka neuvo piti paikkaansa ja voi sanoa että ilman Herran ohjeita olisimme reissanneet viikon ylämailla vähän pieleen.
Kuten Kake ja Mäkisen Jarikin sanoo; "on asiallinen ukko".
Hänen mottona on että "We are not here for a long time but for a good time". Kenen tahansa muun suusta tuomitsisin tuon turhaksi kovisteluksi mutta Alin sanomana siinä on toden tuntu. Vahvasti.
Huomasimme vasta kotona että emme ottaneet edes kimppakuvaa joten tässä vanhempi otos jonka olen jo jakanutkin, mutta samapa se sille. Big Al on Big Al vaikka voissa paistaisi. Sankari siis oikealla suorittamassa pientä posea. Kuvan kuskin tunnettekin ja vasemmalla on Miettinen Nääsvillestä.

DSC_0564.jpg

ISO kiitos Big Alille täältäkin kautta, mies edusti kotikaupunkiaan mitä parhaimmin. People make Glasgow. Ja Big Al.

--Jumppe

sunnuntai, 29. syyskuu 2019

Tiikereiden luolassa

29.9.2019

Copyright Jumppe

Terve.
Asemalla pohdimme eri vaihtoehtoja hotellille pääsyyn. Google rallattaa ja päät pyörii. Olisihan sitä junassa ollut aikaa tutkia asioita mutta sitten olisi jääneet maisemat näkemättä joten ei mitään puhetta siitä, ehtiipä tämän tässäkin.

Pääseehän sinne, vaikka millä, metrolla, bussilla, eikä kävellenkään matka ole ylivoimainen mutta kahden laukun kanssa on. Kyllä se nyt niin on että suomalaisugrilaisen korskeasti valitsemme allemme taksin. Ihka oikean taksin, mustakoppinen pirssi, yrmeän näköinen kuski, olo kuin karjavaunussa, kyllä vain, ehtaa saaren meininkiä. Umpinuukana ja rahoistaan tarkkana maksu tietysti huolettaa, Google osasi kyllä kertoa osapuilleen Uberin ja GETTin hinnan mutta mistä näistä tietää kelle nämä ajaa.
6-7 puntaa sanoo kuski. Ei muuta kuin annappa sitten venttiilin nousta.

Hotel Heritage on kapean korttelin mittainen 4 kerroksinen talo joka on jaettu moneen osaan. Taloon mahtuu kaksikin hotellia ja yksityisasuntoja ja se sijaitsee jyrkässä mäessä niin että paraatipuoli on alamäen puolella. Näin etuovet ovatkin poikkikadulta katsottuna jo yhden kerroksen korkeudella, ikään kuin terassilla. Näinpä osoitekin on Alfred's Terrace.

Heritage osoittautuu tasan sellaiseksi kuin sen netistä katselinkin. On kokolattimattoa, portaikkoja, krumeluureja, hulppeita listoituksia, umpipöljiä huoneratkaisuja ja hassuja nurkkia ja kulmauksia. Aivan ihmeellinen huoneenoven lukko sekä alekerrassa ruokasaliin mennessä niin kalteva lattia että toiseen suuntaan mennessä meinaa kompastua. Kaiken kruunaa tietysti kaikkeen vanhaa vaalivaan tyyliin sopimaton ultramoderni avaruusaluksesta pöllitty suihkusekoitin. On yläsuihkua, on käsisuihkua ja on arvoitukselliset 6 "silmää" sekoitinpaneelissa. Siinä sitä on hionneen matkamiehen hyvä arpoa että mistä päin vettä lähtee lentämään ja tieto siitä että se on varmasti aluksi jääkylmää ei helpota ahtaassa kopissa tulevan yllätyksen odottelua yhtään.
Homma tietysti  selviää parin "voi saatana, ei helekkari" volahduksen jälkeen ja lämmintä vettäkin tulee.
Itse vessa on tietysti ronkeli. Rouva sen oppi vetämään niin että huuhtelu onnistui ensimmäisellä kahvanväännöllä, minä en. Paras mihin pääsin oli 3. yrittämä. Joskus ei onnistunut ollenkaan vaan piti odotella säiliön täyttymistä ja sitten Rouva hoiti homman tai itse koetin uudestaan.
Ikkunat olivat jostain dinosaurusten ajalta ja avautuivat tietysti ylöspäin nostamalla.
Tämä kaikki selvisi sen 4 yön aikana jonka paikassa vietimme ja oli juuri sitä ehtaa brittimenoa mitä mentiin hakemaankin. Hekottelimme keskenämme näitä kaikkia ja totesimme viihtyvämme mainiosti!

Takaisin tulopäivään ja lauantaiseen iltapäivään. Majoittumisen jälkeen meille jää muutama tunti aikaa huokaista ennen kuin pitää suunnata Ashfield stadionille tiikereiden speedwaymatseihin.
Hotelli sijaitsee samassa kaupunginosassa Glasgowin vanhimman yliopiston kanssa, Hillheadissa, ja ruokapaikkatarjontaa ja säpinää on sen mukaisesti. Lounaspaikka löytyy helposti ja ehdimme syödä mukavat eväät paikallisen oluttuopposen toimiessa kyytipoikana ennen kuin hyppäämme bussiin 90x joka vie meidät muutamassa hetkessä suoraan stadionin eteen. Rikollisen helppoa tämä matkaaminen nykyään.

Paikallisoppaamme ja toverimme Big Al on pyytänyt soittamaan heti kun saapuisimme paikalle. Putoamme linkkurista googlen osoittamalla pysäkillä ja kilautan kaverille. Siellähän hän, tien toisella puolella stadionin lippuluukun edessä heilutteleekin kättä.
Halaamme ja toteamme että onpa mukava nähdä. Al vie meidät sisälle pysähtymättä lippuluukulla, viittoo vaan sinne ja tänne ja osoittaa meitä. Näen nyökkäileviä virkailijoita. No jopas.
Stadionilla Al kertoo hommanneensa meille paikat ns Grand standilta. Se tarkoittaa katettua katsomoa suoraan starttipaikan kohdilta. Nahkapenkit ja kaikki. Penkeissä istuinten ostaneen sponsorin lyhenne. Meidän kohdalla se on paikallinen kuljetusfirma jonka omistajan poika esiintyy illan "maskottina". Al on kärrännyt pojan ja pyörän iltapäivällä paikalle ja joten onkin luontevaa että istumme heidän penkeillään.
Kyllä muuten kelpaa!

Itse stadion sisältää parikin ruoka- ja olutpaikkaa, 4 vippitilaa, oman fanituotemyymälän ja ties vaikka mitä. Päheä screeni näyttää ajoa starttipään penkalla. Ja nyt ollaan "vain" keskimmäisen sarjatason joukkueen stadionilla. Huhhuh.

Ilma on jo viileä ja kostea, kello on 18:30 ja tällä kertaa ajettaisiin kaksi matsia peräkkäin. Olen nähnyt muutaman tuplamatsin suomessa mutta en toki niin että takarajana huohottaa kello 10 ns curfew eli se kellonlyömä kun ajoaika loppuu. Myös luvattu sade painaa päälle.
Ensin Tiikereiden (eli virallisesti Glasgow Tigers https://www.glasgowtigers.org/) vastaan asettuu toiset tiikerit, Sheffield Tigers. Paikalliset tiikerit nuijivat vieraat 51-39. Sen jälkeen kotijoukkue ajaa heti välittömästi toisen matsin Berwick Banditsia vastaan. Bandiitit ottavat kuokkaansa vielä pahemmin, 61-29. Todettakoon että molemmat matsit olivat sarjan kannalta merkityksettömiä sillä play-off sijoitukset olivat jo ratkenneet mutta sarjasysteemi vaatii että kaikki matsit ajetaan. Kaksi matsia samana iltana oli pakkosauma ja osin aiemmin sateen takia peruttujen matsien takia ajettava.

Hämmästyttävää kyllä, tämä tilanne ei näy mitenkään ajossa. Erät ovat pirun hyviä ja ilta on viihdyttävä. Numeroista huolimatta erissä käydään hyviä taisteluja jotka kotijoukkue vain vääntää paremmalla prosentilla voitokseen. Kotijoukkeen Craig Cook ja Rasmus Jensen villitsevät kotiyleisön ja reservi Connor Bailey häikäisee varsinkin voittamalla Danny Kingin. Myöhemmin kuulen että paikallinen yleisö oli pitänyt iltaa myös hyvänä kilvanajon kannalta joten oma tohkeiluni ajosta ei jäänyt ainoaksi.
Tiedän ajon myös laadukkaaksi siitä kun Rouva vieressä herää tilanteeseen. Alkaa kuulua sitä seurustelumme alkuajoilta tuttua kommentointia:
- Alle saatana! Mene mene mene!
- Älä päästä, kuulitko, ÄLÄ PÄÄSTÄ sitä!
Tämä ei ole enää kannustamista, vaan suoria tulikomentoja kuskeille. Spontaaneja ja suoraan sydämestä. Love that woman. Kannatti herätä.
Myöhemmin mainitsen asiasta Rouvalle ja hän punastuu. Väittää ettei pidä paikkaansa, ei muista itse ollenkaan "kannustuksiaan". Juuri näin, kun tilanteessa elää täysillä ei kaikki jää välttämättä mieleen.

Ilta hämärtyy ja valot syttyvät, tuuli yltyy ja lämpötila putoaa. Aletaan olla brittispeedwayn ytimessä. Rata pysyy hyvänä ja jätkät vetelee. Olutta saa baarista. Jumaliste miten tätä tunnelmaa on ollutkin ikävä. Sen jälkeen kun näin ensimmäisen matsin Englannissa kauan sitten -90 luvulla, olen ollut hommalle myyty. Jokin iltavalojen, huuruavan hengityksen, korkean ilmankosteuden, reippaasti omiaan kannustavien yleisön ja sukkansa jaloista ajavien kuskien yhdistelmässä vain klikkaa ja tuntuu että näin sen pitää mennäkin. Näinä hetkinä mietin aina Niemisen Kakea joka ajoi reilut 10 vuotta noissa tunnelmissa Englannissa. Eli tuon kaiken radalta käsin. Jos katsomossa on jo näin rouheaa, miltä mahtoikaan tuntua vedellä itse yhtenä iltojen päätähdistä. Huikeaa. Voi veljet!

Ilta paketoidaan ja Big Al alkaa hommata meille paluukyytiä hotellille. Kerron että pääsemme vielä bussilla, nyt 80x puolestaan ajaa takaisin päin.
- No way, sanoo Al. Muistan kun Kake myös varoitti stadionin seudun olevan sellaista ettei siellä kannata vieraiden pimeällä liikkua. Mutta, bussilla?
- No way.
Al kertoo radan omistajan pojan luvanneen nakata meidät hotelliin mutta hetken koetettua miestä ei löydy. Sillä aikaa kun Al metsästää kuskia odottelemme sateensuojassa toisessa baareista. Siellä sadetta pitää myös muuan Aaron Summers jonka kulku on valitettavasti kyynärsauvojen varassa jalkaoperaation jälkeen. Miehellä jututtajia riittää eikä ihmekään, onhan hän kotitiikereiden kuskeja ja pidetty jäppinen. 

Toimen kaverina Al ei jää liikoja kuskia etsimään vaan ratkoo asian niin että pakkaa meidät samaan sprintteriin illan maskotin kanssa ja koukkaa nuoren kuskin kotimatkalla hotellin kautta.
- No problem, its only 5 minutes away.
Asia kunnossa.
- Do you know where you are? kysyy Al kun pysähdymme hotellin liepeille.
- Yes.
- Good night then.
Näin on. Lompsimme yltyvässä sateessa hotelliin ja pehkuihin. Kello on suomessa jo sunnuntain puolella kun saamme päät tyynyyn. Reissun avauspäivä venyi yli 20h mittaiseksi mutta voi veljet että kyllä kannatti!

-- Jumppe
PS: Niin. Ne silmät siinä suihkusekoittajassa. Luultavasti toimittivat ns hierovan suihkun virkaa. En muistanut kokeilla.
PSS: Seuraavissa jaksoissa siirrytään kronologisen kerronnan sijaan asioihin ja ihmisiin. Päivärytmissä liikkuva kertomus on liian puuduttavaa lukea. Mutta, jos viihdyitte kyydissä tähän saakka niin uskon että meno vain paranee.

perjantai, 27. syyskuu 2019

Pussipirun terveiset

27.9.2019

Copyright Jumppe

Terve.

Käväistiin Rouvan kanssa Skotlannissa juhlistamassa hänen puolivuosisataista taivallustaan täällä ajassa. Reissuista on mukava kirjoitella joten mietin että josko saisin jotain horinaa tästäkin retkestä aikaiseksi. Kokeillaan.

Matka alkaa lauantaisen aamuyön pimeydessä kohti Oulunsalon lentokenttää. Siirtymä sinne taittuu näppärästi naapurin Ripen - tuon puhuvan katsastusmiehen - kyydillä. Mukana on myös Vikke koira koska kaksikko suuntaa kanalintumetsälle samalla reissulla. Vikkeä varmaan askarruttaa miksi naapurin hömelöt otetaan kyytiin ja manailee ehkä mielessään pieleen menevää metsäreissua jos nuo tulevat sinne haitoksi. Huoli pois Vikke, ei tulla sotkemaan, me lähdetään reissuun. Siistiä.

Helsingin lennolla on uninen tunnelma, aamu on varhainen. Lentäjien kuulutukset naurattavat meitä. Miksi ihmeessä sitä puhetta pitää venyttää sillä tavalla kuulutuksissa? Luuleekohan ne kuulostavansa todella siisteiltä ja cooleilta? Kyllä eivät kuulosta, narinasta tulee mielee lähinnä paskahätäinen Kimi Räikkönen ja lisäksi siitä on todella hankala saada mitään selvää.

Hki-Vantaalla on normikuhina, luovimme kohti porttia joka löytyy hyvinkin kaukaa. Hämmästelen tilannetta ja uskon että kenttä on viime käynnistä laajentunut. Mietimme tuliaisia Big Alille Glasgowiin ja samalla havahdumme siihen että tupakkaa ei näy missään. Tiskin alta myydään sitä tänä päivänä kuulemma, näkösillä sitä ei saa enää olla. Höh. Emme osta sitä. Kallistakin. Hyi. Ei siistiä yhtään.

Portilla ryhdymme eväiden syöntiin. Joka reissussa pitää olla eväät joten repusta löytyy vaikka mitä aamuyöstä sinne keittiöstä lapettua pikkupurtavaa. Käyn vielä pari banaania lähikioskilta kaveriksi. Ostoreissun aika Rouva on löyttäytynyt juttusille naismatkustajan kanssa. Hölinä käy jo kiivaana kun tulen ja selviää että uusi tuttavuus on tulossa Tasmaniasta ja menossa myös Glasgowiin. Toteamme että meillä on myös sama juna Manchesterin kentältä Glasgowiin.
Varmistan välittömästi että nyt siis puhutaan siitä oikeasta Tasmaniasta?
Kyllä.
Siitä jossa asuu se örkki josta on se sarjakuvakin?
Kyllä.
Waaau. Siistiä!
Tasmanian devil on se elukka ja kuinka ollakkaan hänen veli on töissä luonnonpuistossa jossa niitä hoidetaan. Muistelen suomenkieliseksi nimeksi eläimelle Pussipirun.
Myös speedway on pakko käsitellä heti ja laji tuntuu olevan tiedossa ja sukua sotkeentunut hommaan. Hyvä!
Myöhemmin selviää että siinä missä minä puhuin moottoripyöristä hän puhui autoista, MUTTA että hänen miehensä seuraa tätä oikeaa speedwayta tiiviisti. Siistiä! Taas.

Lento Manchesteriin sujuu ongelmitta, uni tulee ja herään jossain Englannin rannikon tuntumassa. Taivastelen Manchesterin korkeuden seutujen kauneutta yläilmoista. Asiallista maisemaa, liekö sitten Yorkshireä vai Cumbriaa.
Kentällä jatkamme juttua kolmestaan ja luovimme läpi ahtaan terminaalin kentän rautatieasemalle. Nyt seuraa reissun ensimmäinen "saapa nähdä" tilanne. Kävi nimittäin niin että en onnistunut löytämään sellaista verkkokauppaa junalipuille josta osto olisi onnistunut ja joka olisi toimittanut oikean sähköisen lipun. Osto kaatui aina maksuvaiheeseen joten joko Suomi tai minun pankki ei kelvannut verkkokaupoille. Britraililla maksu onnistui mutta lippua ei sähköpostiin tullut, ainoastaan kuitti ja ostonumero. Oltuani Britrailiin yhteydessä he vakuuttivat että liput kyllä saa kun tökkää aseman automaattiin pankkikortin ja antaa ostonumeron. Automaatti sylkee sitten pahvit ulos.
Pienen sähläyksen jälkeen näin käykin, automaatti printtaa nätisti läpäreet. Ällistyn pienesti sillä yleensä nämä hommat eivät Englannissa ole onnistuneet. Eivät onnistu kun eivät vaan onnistu. Muuten kyllä.
Niin ne ajat muuttuu. Siistiä! Taas.

Junamatkalla Glasgowiin pällistellään maisemia sekä havahdun siihen että matka vie Lockerbien kylän kautta. Paikka on se samainen mihin Libyalainen terroristi pudotti Pan-Amin 747 koneen räjäyttämällä sen semtexillä ilmassa palasiksi 21.12.1988. Koneen raato putosi kylään surmaten 11 asukasta. Koneesta ei selvinnyt kukaan hengissä. Surkea tapaus. Ei yhtään siistiä.

Glasgowissa meitä odottaa laiturilla ykkösluokassa matkannut Tasmanialainen joka on rustannut yhteystietonsa lapulle. Hän on Louise ja suuntana on seminaari yliopistolla. Meidän mielessä pyörii jo hotellin löytäminen niin paljon että unohdamme esitellä itsemme. Louise kertoo olleensa matkan aikana yhteydessä kotiinsa ja miehensä kehoittaneen skippaamaan seminaarin ja lähtemään meidän mukaan katsomaan speedwayta. Asiallinen äijä. Siistiä! Taas.
Louise on kyllä mukava muori, juttu luisti ja tuntu oli niin kuin olisi tunnettu aina. Hoidan esittelyn myöhemmin viikolla sähköpostilla ja taisivatpa naiset löytää toisensa myös facebookissa. Sähköpostilla saamme myös myöhemmin viikolla häneltä kutsun Tasmaniaan, sarjakuvaelukan näkeminen on kuulemma taattu!
Pieni tämä maailma on loppujen lopuksi ja nämä tällaiset kohtaamiset ovat aina reissuantia sieltä parhaimmasta päästä.

Team Jurmu jätetään nyt äimistelemään Glasgowin rautatieasemaa ja sen sijaintia hotelliin nähden. Jatketaan ensimmäistä matkapäivää toisessa jatkossa.

--Jumppe



 

tiistai, 2. huhtikuu 2019

Heerenveen 4

2.4.2019

Kuopio.

Copyright Jumppe


Viimeinen jakso reissukertomukseen alla, olkaapa hyvä.

xxxxxxxxxxxx

29.-31.3
Perjantai Heerenveenissä käynnistyi aamulla kun menimme katsomaan GP:n harjoituksia. Vauhdikasta hommaa. Mielenkiinto kohdistui ennen kaikkea MM-sarjaa johtaneeseen Dinar Valeeviin sekä lähimpänä 2 pisteen päässä vaanivaan Ivanoviin. Valeevin kantti oli arvoitus ja vähän epäilytti pystyykö kuski pitämään pään läjässä. Pelko oli aiheellinen, mies toheloi itsensä starttitreenissä ritsoihin ja myöhemmin vielä kolaroi Weberin kanssa. 
Hataraa menoa ja kyse oli kuitenkin vasta treeneistä.
Ivanovia epäiltiin myös siellä mies ei näyttänyt pysyvän Koltakovin kyydissä ja ajokkiakin piti välillä säätää. Itse en moiseen harhaan antautunut, treenit on treenit ja minusta mies näytti vain tarkkailevan mitä Koltakov teki. Pyöränrassauksenkin väitän olleen lähinnä teatteria.

Tomin treenit meni mallikkaasti, tosin mies valitteli heränneensä vasta radalla, eikä ihmekään sillä harjoitukset alkoivat tosi aikaisin, jo yhdeksältä. Katsastus jo kahta tuntia aiemmin joten herätys oli ollut todella aikainen.

Treenien jälkeen lähdimme suorittamaan tehtävää "Yllätys Rouvalle". Rouva nimittäin on ihastunut Hollantilaiseen polkupyörämalliin, on aina niitä katsellut ao maassa käydessämme. Näinpä päätin tuoda sellaisen ajokin hänelle tuliaisena, kuin myös kiitoksena kauden ajan kotimiehenä olosta ja varauksettomasta reissuamiseni hyväksymisestä. On kiva olla reissussa kun tietää ettei ole väärässä paikassa. Myös Matti kiittää täten! Hän täyttää syksyllä myös pyöreitä joten syytä ostokseen todellakin on. Muistin Heerenveenin keskustasta vuoden takaa pyöräkaupan johon karautimme ja kyllä siellä kaupat saatiin tehtyä. Enempää emme kauppoja ehtineet katsella vaan ostoksen pitikin onnistua tästä ensimmäisestä ja ainoasta putiikista jonka tiesin.
Rouva hyvä, jos luet tämän ennen kuin tulen kotiin niin tiedät mitä odotella. 

Tämän jälkeen palasimme takaisin varikolle ja Matti ja Lauri ryhtyi touhuamaan Matin pyörän huoltoa, itse käytin melkoisen tovin hankitun yllärin kimpussa. Mukava oli touhuta sillä varikkoteltassa oli mukavan lämmintä ja tilaa riittävästi. Keiteltiin välillä kahvia ja poristiin pöljiä. Voi sitä aikaansa huonomminkin viettää.

Kuvassa ruuvitetaan vararengasta. Sopivia ruuveja ei tietysti mukana ollut mutta nepä sitten tehtiin.

20190329_130453.jpg

Mikä on patsastellessa kun on onnepaita päällä ja ne ainoat oikeat kisasukat jalassa (tosin ihan liian lämpimät mutta ei tohtinut jinxata yhtään).

20190329_135515.jpg

Kisa alkoi näyttävällä ajajaesittelyllä jossa kuskeja vietiin ympäri rataa vanhojen traktoreiden vetämissä
peräkärryissä. Matin kisa alkoi vasta erästä 11. Jani oli tulessa heti ensimmäisessä. Janin erä jouduttiin uusimaan kun yksi kuskeista kupsahti nurin. Uusinnassa Janin vauhti alkoi hiipumaan ja hyytyi lopulta kokonaan kun kone leikkasi kiinni.
Miehen kohdalle sattuva huono tuuri ylittää kyllä kaikki EU-normit ja direktiivit. 

Palasin 4 ensimmäisen erän jälkeen varikolle ja siellä oli täysi tohina päällä. Tomi oli antanut oman koneensa lainaan ja auttoi Hessun kanssa Maxia vaihtamaan sitä. Myös Rantasen Riku tuli varikkokatsomosta avuksi. Liityin joukkoon tummaan näyttämään taskarilla valoa. 
Järjestäjät kävivät kysymyssä paljonko aikaa tarvitaan. Vastaus ei miellyttänyt, seuraava erä tulisi liian pian. Samaan aikaan Saksan Marc Geyer kävi kysymässä tarviiko Jani pyörää lainaan, myös Matin pyörää mietittiin. Jani päätti ajaa Geyerin pyörällä seuraavan erän. Tomi lähti huolehtimaan Janin erään ja me muut jäätiin jatkamaan remonttia. 
Erä ei lainapyörällä sujunut vaan Jani jäi kolmanneksi ja näin kisa oli ohi. Ei voi miestä moittia, kilvanajo ennen kokeilemattomalla ajokilla ei ole hommana ihan helpoimmasta päästä. 
Näin jo 3/4 paikalleen saatua konetta alettiin sitten ottamaan pois. Samalla huomattiin että myös vaihdelaatikko oli hajonnut joten ei lainakone olisi ajokuntoa sitten tuonutkaan.

Episodi näytti jälleen kerran lajin raadollisuuden mutta myös sen yhteisöllisyyden. Apua tulee ja koneita ja ajokkeja lainataan tarvittaessa. 

Matin ensimmäiseen erään vastaan asettuivat Hollannin Jimmy Tuinstra, Saksan Mayerbuchler sekä Itävallan Lageder.
Jimmy meni startista menojaan Matin varmistaessa kakkossijan. Tässä kisassa näissä erissä riittää että on joko 1. tai 2. päästäkseen kaaviossa aina eteenpäin joten menetetystä pisteestä on turhan huolehtia.
Jimmy on yksi Hollannin nuorista pojista ja vauhti on noussut tällä kaudella hienosti. Hän on myös päässyt ajamaan GP-sarjaa varamieslistalta kun sarjan kuskeja on loukkaantunut. Nuorukainen ajaa numerolla 273 joka olisi ollut myös Matin numero jos olisi tarve tullut sellainen valita. Numero on itseasiassa syntymäaika 27.3 joka tarkoittaa sitä että kaverukset ovat syntyneet samana päivänä ja viettivät näin synttäreitään aiemmin viikolla. Matti täytti jo jotain päälle kolmenkympin
ja Jimmy 18.
- Finally I am 18, kertoi kaveri kun torstaina onnittelin tapahtuneesta.
Jimmy on hieno kaveri, samoin isänsä. Arvostan heidän yhteistyötä todella korkealle. 

Seuraavaan erään sattui jo sitten reippaasti enemmän vastusta kun sisäradalle asettui Ruotsin Jimmy Olsen, viereen ulkopuolelle Venäjän Konstantin Kolenkin ja uloimmalle Ruotsin Albin Lindblom. Kyyti oli kylmää ja tuloksena 4. sija. Se tiesi paikkaa ns "last chance" erässä jossa jälleen pitäisi olla 1. tai 2. että kisa jatkuisi.

Last chancessa Matti lähti keltaisella uloimmalta radalta. Mukana erässä olivat myös Tuinstra, Saksan Luca Bauer ja Marc Geyer. Edelliserän 4. sijasta äkeytyneenä Matti suoritti mörköstartin ja ampui takasuoralle joukon keulilla.
Eikä kuski keulapaikasta luopunutkaan. Näin osat vaihtuivat Jimmyn kanssa ja pojat jatkoon. Bauerin kantti katkesi jo ekan pään jälkeen kun jäi kyydistä eikä nuorukaisen kyvyt riittäneet haastamaan keulakaksikkoa millään tavalla. Geyer jäi jo yli suoran mitan. 

Tämä tiesi sitä että kisa jatkuisi vielä ainakin kahden erän verran, semifinaalissa ja joko A- tai B-finaalissa.
Semiinsä Matti sai vastaansa jälleen Olsenin sekä Hollannin Jasper Iweman ja Simon Reitsman.
Olsen vei jälleen startin ja painui menojaan. Matti jäi kisaamaan Iweman kanssa ja juuri kuin oli kiertämässä Iwemaa ulkoa ohi, tämä kaatui sisäpuolella. Uusinnassa Matti varmisti vain kakkossijan jättämällä Reitsman taakseen ja näin finaalipaikka oli plakkarissa.
Varikolla totesimme että tämä tiesi myös sitä että viime vuoden 6. sija tulisi parantumaan.

Finaaliin menossa. Takana Saksan Jell.

20190329_215804.jpg

Illan finaaliin Matin seuraksi asettuivat Kolenkin, Olsen ja Saksan Markus Jell. Ensimmäinen pää oli tiukkaa vääntöä ja ahdasta oli. Ulostulossa Jell kaatui ja hylättiin. Kävikö tila ahtaaksi vai ajoiko joku ehkä tahallaankin turhan liki, mene ja tiedä mutta luonnollisesti pettynyt kuski käveli varikolle. Odoteltiin Matin kanssa jäällä uusintaa ja kopsautin Jellin harteisiin pahoittelut tapahtuneesta. Mies levitti käsiään ja kohautti harteitaan "näin kävi". Tätä se joskus on.
Puhdistin Matin lasit vedestä ja samalla Matti huusi että "eipä ole enää paljon paineita". Myönsin.
Uusinnan tulos oli odotetusti Kolenkin, Olsen ja Matti. Ilo oli ylimmillään niin Kolenkinin kuin meidänkin leirissä.

Hieno päättää kausi palkintopallille. 

Hiivin pressialueelle kuvan ottoon aluetta eristävän nauhan alta. Olisihan tuo FIMin pressikorttikin mutta kun ei tullut akkreditoiduttua niin piti vähän livahtaa.

20190329_221752.jpg

Menin sopivaan rakoseen kyykylleen räpsimään ruutuja ja huomasin Aleksei Poljantsevin samoin kyykyllään hetken matkan päässä. Tervehdimme. Jos meillä olisi yhteinen kieli, olisi paljon puhuttavaa. Ehkä vielä joskus meillä on aikaa ja tulkki. Privet Aleksei!

20190329_221908.jpg

Palkintojen jaossa piti olla ns ajatuksen kanssa että saa kuvat otettua. On se vain sälli, voi perhana sentään!
Kuvissa mukana on myös itse Roelof Thijs kenen kunniaksi kisa järjestetään.
20190329_221825.jpg

Tiimikuva Matin pyynnöstä kisan jälkeen varikolla. Kyllä minäkin hymyilen mutta se ei näy kovin paljoa. Se johtuu siitä että kun on normaalisti suupielet aina alaspäin ja kun vähän kuvassa koettaa niitä nostaa niin ei ne välttis tuon enempää nouse. Kuvassa vasemmalla myös tuleva juhlakalu Tomi.

20190329_223358.jpg

Lauantai ja sunnuntai  meni Tomppaa kannustaessa ja sunnuntain kisan jälkeen juhlimme eläköitymistä
hillitysti monin eri tavoin. Itse menin esimerkiksi hippaa Oden kanssa varikon pihalla. 

Siinäpä meidän retkikunta vielä kertaalleen kasalla.

56716221_10219299582831158_7562628631554

Laivalle päästiin ongelmitta.

Huhhuh. Kyllä oli kivvaa.

-- Jumppe