sunnuntai, 20. lokakuu 2019

Fallkirk wheel

20.10.2019
Copyrigt Jumppe

Se on moro!

Syksyn teki, äsken. Kuuraa maassa, talitintit ruokapaikalla, mollikka paistaa ja ilma on kuin maitoa. Kohta jäätyy Tölppä ja Alakylä, pääsee jätkät ajelemaan. Mainioita, oikeinkin mainiota.

Kirjoittelen vielä yhden merkinnän Skotlannista. Aloitetaan otsikon vempeleestä.

Oletteko koskaan nähneet vesiliikenteen eritasoista T-risteystä? Niin. Siis että kaksi vesireittiä joilla on 30m korkeuseroa muodostaa toimivan T-risteyksen jossa veneet pääsevät menemään? No kuulkaa. En minäkään ollut ennen reissua. Tokko näitä montaa on värkättykään maailmaan mutta Fallkirkkiin on yksi. Siitä sen nimi, Fallkirk wheel, Falkirkin pyörä.
Tällainen härveli.

IMG_20190916_150707_exported_41565164450

Pyörässä on kaksi "kehtoa" joissa on vettä. Päädyissä on luukut niin että sinne voi ajaa veneen. Sen jälkeen tuo pyörä pyörähtää vieden veneen ylös ja tuoden toisen alas (mikäli kyydissä on). Kas näin:
 

IMG_20190916_152113_exported_71810142025

Vaikuttava, perin vaikuttava tekele. Piti katsella monta pyörähdystä kun tuntui ettei oikein saa tarpeekseen. Kyytiin en mennyt, halusin vain nähdä kun tuo pyörii ja miten luukut sulkeutuu jne. Tähän ala-altaaseen tullaan ohi virtaavasta joesta tavallisen muutaman metrin nostosulun kautta. 
Alla kuva sulun joen puolelta.


IMG_20190916_151137_exported_56715880044

Tuossa vieressä olevassa pömilässä oli vähän historiikkia ja mm tieto että härrävärkki sisältää yli 20000 erillistä osaa. Energiaa yhteen pyörähdykseen kuluu saman verran kuin teeveden keittoon. Rahaa pyörän tekoon on aikoinaan mennyt riittävästi ja ymmärtääkseni tuli ihan tarpeeseen kun veneillä vielä liikkui tavaraa ja ihmisiä. Nykyään pyörä on pelkästään turistikohde, kuljetushommat ovat siirtyneet pyörille, juniin, ilmaan - ties minne. 

Onhan tuo varsinainen insinöörityön taidonnäyte. Voin kuvitella innon kun tuota on päästy suunnittelemaan. On siinä lyijykynä vaeltanut suupielestä toiseen jonkun kerran. 
Enemmän tietoa pelistä löytyy vaikka näistä linkeistä:
https://en.wikipedia.org/wiki/Falkirk_Wheel
https://www.youtube.com/watch?v=k27gOmrDgpo

Youtubessa on myös hyviä videoita joissa näkee pyörän toiminnassa, esimerkiksi nämä:
https://www.youtube.com/watch?v=n61KUGDWz2A (nopeutettu)
https://www.youtube.com/watch?v=_tBH9SE-Kw8 (tämä taitaa olla normaalilla nopeudella)
Vielä laitetaan varsin hieno ilmakuva alueesta:
https://www.youtube.com/watch?v=FOOsF-Yufz0

Kaikkea sitä, sanoisi Hautalan Vaari.

Kun kehuin aiemmin Skotlannin ihmisiä niin lopetellaan reissukuvaus mukavalla muistolla joka jäi mieleen paluumatkan Glasgow - Manchester junaosuudella.
Valitsen tämän vaikka voisin kirjoittaa myös eräästä pariskunnasta jonka tapasimme Iron Horse pubissa. He antoivat lyhyen oppitunnin Skotlannin tilasta, itsenäistymisaikeista, EU-erosta sekä iän ikuisesta protestanttien ja katolisen kinastelusta. Isoja asioita on heillä nyt pöydällä. Tsemppiä sinne ja älkää tapelko.
Tai toisesta pariskunnasta jonka tapasimme Obanin suklaakahvilassa. Vähän homssuleena emäntä ja hillitympi miehensä. Mainiot jutut heillä. Tai Fort Williamin hotellin omistajapariskunnasta jonka emäntä kävi reissujemme aikana ostamassa Rouvalle synttärilahjan. Ystävällinen on lievä ilmaisu heistä. 

Sen sijaan piirrän tuokiokuvan kanssamatkustajistamme. Käytävän toiselle puolelle, pöydän molemmin puolin, asettui nelikko. Mummu, arvatenkin hänen 60 nurkilla oleva poikansa liituraitapuvussa ja nappaskengissä. Toiselle puolelle pari kolmekymppistä naista. 
Heti kun juna lähti liikkeelle, kaivoivat naiset pienet skumppapullot kasseistaan pöydälle ja kaatoivat mukeihin. Liituraitamies ei jäänyt yhtään pahemmaksi vaan kaivoi omasta muovikassistaan tölkin kaljaa. Jos silmät voisivat pudota, olisin joutunut ne keräämään junan lattialta. Siis että mitä? Liituraitapukuinen mies kaivoi juuri pussikaljaa pöytään?!?!. Terve ja morjens. 
Mutta, mikäpä siinä. Käy minulle, nauttikaahan menemään, ei minua haittaa yhtään.

Seuraavaksi kassista löytyi muovituoppi jota mies haisteli ja meni epäilevän näköiseksi. Mummu otti mukin ja kivahti jotain josta en ehtinyt saada selvää, ja löi tuopin pöytään että nasahti. Luulen että suomeksi se olisi ollut jotain "vain saatana se luottaa, kaajat nyt sitä kaljaa siihen".
Poika kaatoi. Siemauksen kahden jälkeen Mummaa rupesi naurattamaan jo. Voi veljet mitä menoa. Etten sanoisi oikeaa hommaa. 

Tovosen kuluttua vaunuun pelmahti tarjoilukärry ja odotin mielenkiinnolla mitä myyjä sanoo omien juomien kiskomisesta. Niin.
Ei mitään tietenkään. Eihän nyt olla suomessa. Se ole niin nuukaa. Bongasin kärrystään kaljaa ja ostin minäkin, ihan periaatteen vuoksi, tölkin. Edessäni istuvat nuoret miehet potivat kauas havaittavaa kohmeloa ja toinen ei ostanut mitään ja toinen pyysi pullon vettä.
- Water?!?!? Come on man, its Sunday, äimistyi myyjä ja olisi arvatenkin tyrkyttänyt miehelle kaljaa. Nauruksihan se meni molemmin puolin. 

On ne. On ne vaan. Rentoa ja hyväntuulista menoa. Jos ihmiset tekivät Glasgowin niin meille he tekivät kyllä myös koko Skotlannin. Kerrassaan oivaa väkeä. Tehkää sovussa ne isot päätökset. Tullaan taas käymään kun ehditään. Edinburgh, Aberdeen ja ihan pohjoinen on vielä näkemättä.

Rouvalle kiitos matkaseurasta, tai no, Rouvan reissuhan tämä olikin itse asiassa mutta kuten huomaatte, eipä tarvinnut itselläkään juuri menoa noitua.
Ja sellainen toive vielä Rouvalle että älä kasva enää aikuisemmaksi. Nyt on hyvä. Pidä se ainainen uteliaisuus ja positiivinen asenne tallessa. Hyvä sinun kanssa on eloa eteenpäin mennä. 

--Jumppe
 

perjantai, 11. lokakuu 2019

Bussikuskit

10.10.2019
Copyright Jumppe

Moi,

jatketaan Skotlannin retkeä parilla elämänmakuisella jutulla. 
Siirtelimme itseämme reissussa busseilla ja junilla, molemmat oivia konsteja liikkua Skotlannissa paikasta toiseen ja ihastella maisemia ja nähdä sikäläistä elonmenoa.

Ammattiryhmistä erityisesti bussikuskit jäivät mieleen. Todella eläväisiä ja hauskoja ihmisiä. Eläviä esimerkkejä miten asiakaspalvelua ei tarvitse erikseen tehdä - sen kun viihtyy itse ja antaa läpän lentää ja pistää rennosti päivää purkkiin. Kun on aito itsensä, ei tarvitse kenenkään persettä enempiä nuolla. 

Aloitetaan Herrasta joka ajoi meidät For Williamista Obaniin. 
Heti bussiasemalla tämä jo aavistuksen varttunut herrasmies otti puhutteluun laiturin penkillä aikaa viettäneen pyöräilijän tivaamalla häneltä onko hän tulossa kenties kyytiin vai ihan muutenko vain vie odotuspaikkaa maksavilta matkustajilta ja tuleeko pyörä kyytiin jne. Nopeasti hän huomasi että heppu oli ehkä aavistuksen omissa maailmoissaan ja puheensa turhaksi. Ei muuta kuin ovi sitten auki ja kulkijat bussiin.

Välittömästi ajon alettua mies tarttui mikrofoniin ja alkoi kertoilemaan tulevasta matkasta ja reitistä ja ties mistä. Kaljanjuonnin bussissa kielsi. Tosin kukaan tainnut yrittääkään. Liikenteestä hän mainitsi päivän ykkösviholliseksemme asuntoautot. Heh. No niin.

Matkan varrella riitti juttua kuin turistibussin kuskilta, historiaa ja muutakin tuli. Harmikseni osa meni tyystin ohi vahvan skottiaksentin takia. Mutta muutama juttu jäi sentään haltuun.

Välittömästi erään historiadetaljin jälkeen hän kysyi yllättäen onko kukaan matkustajista ikinä ostanut muistamattomana humalassa netistä mitään? Käsi ylös? No, kukaan ei tainnut nostaa mutta kaikki virnuili sillä tavalla että tiesi ainakin "yhden kaverin" joka niin oli tehnyt. 
Noh, noilla seuduilla oli eräs isäntä tehnyt niin myös. Mutta koska muistissa oli aukko, ei osannut mitään sen kummempia odottaakaan kunnes kaksi viikkoa koomauksen jälkeen talon eteen pysähtyi rahtifirman auto ja sieltä nostettiin kartanolle astetta isompi paketti. Kun asiaa selviteltiin laatikosta löytyi aito kanuuna. Siis juuri sellainen mitä oli linnoissa ja laivoissa ennen vanhaan. Käydyssä keskustelussa isännälle oli vakuutettu että kyllä tällainen on 2 viikkoa sitten tilattu ja maksettu että tässäpä tämä nyt sitten olisi ja nimi tuohon.
Eihän siinä mikään auttanut. Nimi paperiin ja tykki kartanolle. Ja niin hienosti kuski juttunsa ajoitti että heti loppuhuipennuksen jälkeen hän saattoi sanoa että "katsokaa, tuossa se tykki on". 

No niin on. Nyt on isännällä sitten tykki pihalla. Ainahan se aikuisella miehellä hyvä tykki on olla, (givitöweinau).

Kanuuna.jpg

Tästä vähän matkaa eteenpäin kyytiin nousi vanha herra jonka askel nousi aavistuksen verkkaan ja eikä enää kovin korkealle. Kuski odotteli rauhassa että pappa pääsee istumaan ja huikkasi vielä varmistuksen puhutellen pappaa nimeltä, ennen kuin laittoin vilkun päälle ja lähti liikkeelle. Näin pitää toimia. Mahtavaa palvelua.

Hetkeä myöhemmin ymmärsin miksi kuski oli heti matkan alkuun kysynyt onko mukana Monty Python faneja. Syy oli se että kohta ohittaisimme linnan jonka pihalla oli kuvattu joku sketsi jossa esitetään jotain ranskalaisia linnanherroja. Kas tässä:
LInna.jpg

Kyseessä on Castle Stalker ja on varsin kuvattu pytinki. Katsokaa toki parempi kuva vaikka tästä: 
https://www.trover.com/d/1bkkV-castle-stalker-argyll-and-bute-scotland

Kohta saavuimmekin jo Obaniin ja muutaman minuutin kaupunkipätkällä kuski ehti neuvoa parhaat fish and chips paikat ja selostaa ties ja mitä. 
Paluumatkalla äsken mainittu pappa nousi myös kyytiin ja oli käynyt ehkä pintillä kahdella. Hän bongasi bussissa istuvan mummon jolla oli koira ja kosolti kantamuksia mukana. Ei ollut yksi eikä kaksi kertaa kun pappa ehti matkan aikana tivata mummolta etteikö hän nyt varmasti tarvitse apua kantamusten kanssa jne. Ai ai ai.. mukavaa. 
(Ei. Ei tarvinnut mummo apua. Mutta kulkeehan bussi joka päivä että onhan papalla aikaa pehmittää).

Loistava persoona oli tämä kuski ja teki matkaan lisäarvoa roppakaupalla tarinoillaan. Ei voi kuin hattua nostaa. 

Toinen tarina sijoittuu välille Inverness - Glasgow. 3.5h rypistys josta pari ensimmäistä tuntia suoranaisessa satumaisemassa, laaksojen ja vuorien välissä. Tämä kaveri oli myös varmasti aikamoinen veitikka mutta jostain syystä noussut väärällä jalalla aamulla ylös. Heti bussiaseman laiturilla lähti vastustamaan kun bussin sivuluukku ei pysynyt omin voimin ylhäällä vaan kuski joutui pitämään sitä olkapäällään että porukka sai pakaasit sisään.
Mies aavisteli selkeästi että tulee pitkä päivä ja niinpä kun Hannele tervehti häntä iloisesti toivottaen hyvää huomenta kuski vastasi pelkällä huomenella ja arveli ettei tässä mitään hyvää ole. 

Tunnin verran ajeltuamme kyytiin noukittiin pari matkustajaa lisää. Kuski teki jo lähtöä mutta huomasi peilistä että molemmat seisoivat vielä käytävällä. Liinat kiinni, kässäri päälle ja selvittelemään. Kävi ilmi että bussiin oli myyty 61 lipanteria mutta linjalle laitettu auto jossa vain 59 penkkiä. Nice?
Neuvottelun päätteeksi toinen matkustajista jäi odottamaan seuraavaa bussia ja toinen istumaan käytävälle. Sille portaalle mikä astutaan kuskin vierestä matkustajatilaan.

Matka jatkui ja käytävälläkin istunut pääsi penkkiin kun osa jäi pois. Tultiin Perthiin missä on pienimuotoinen solmukohta Glasgow/Edinburgh/Inverness linjoille. Porukkaa vaihtui autosta toiseen mutta kun piti lähteä niin muuten hyvä muttei lähdetykään. Kuskin turvavyö oli jumissa eikä hän saanut sitä päälle. 

Mies soitteli sinne tänne ja sitten odoteltiin. Hetken päästä paikalle ilmestyi reippaasti paskaisessa haalarissa huoltomies joka hakkasi nyrkillä turvavyöpakkaa ja herkutteli vyön liikkeelle. Veti sen täysin ulos ja takaisin pari kertaa ja pyysi kuittauksen kuskilta lappuun ja taas mentiin.

Glasgowissa kuski oli jo niin maassa ettei oikein jaksanut ottaa edes kehuja vastaan kun sanoin sille että ei kannata olla moksiskaan ja että hyvin pysyi homma hanskassa vaikka oli monenlaista vastusta matkassa.
"At least we are here" oli ainut kommentti.
Huono päivä, kerta kaikkiaan mutta hienosti heppu homman klaarasi. 

Yleiskommenttina linja-automatkoista voin kertoa että aika monta kertaa nousi Rouvan oikean käden sormi osoittamaan milloin mitäkin ja täytyy myöntää että omakin pää pyöri kuin tutkan antenni. Oli nimittäin maisemaa mitä katsella joka pätkällä. Siistit autot, kuljettajat esimerkin mukaisia persoonia, tiet hyvässä kunnossa, mukavat penkit, kaikin puolin jees eikä ihan mahdottoman hintaisiakaan. Jos menette käymään ylämailla niin tuota liikkumismuotoa ainakin voin suositella. 

Vielä raapustan merkinnän tai kaksi reissusta jahka ehdin. 

--Jumppe

 

perjantai, 4. lokakuu 2019

Glasgow

4.10.2019

Copyright Jumppe

Morjens

Pari sanaa Glasgowista. Suurin osa Skotlannin matkaajista saapuu Edinburghiin ja käy mutkan Invernessissä. Tämän kuulin vasta kun olimme olleet viikon reissussa. Tietysti me aloitimme reissumme Glasgowista. Jotenkin tämä on niin tuttua. Just äipäin kuin muut. Ei kuitenkaan tahallaan vaan siksi että meillä on Glasgowissa kaveri.

Aloitetaan kuitenkin itse Glasgowin kaupungista. Joka puolella näimme kylttejä jossa luki: "People make Glasgow". Tämä slogan oli valittu sen jälkeen kun kaupunkilaisilta oli kysytty että "mikä tekee Glasgowin?". Vastaus "ihmiset" oli voittanut äänestyksen.
Enkä voi väittää tulosta vääräksi. Mukavia ihmisiä kaikki ketä tapasimme. Ystävällisiä ja hyväntuulisia. Helposti voin yhtyä kaupungin sloganiin.

Kuten kaikista tolkun koon kaupungeista, löytyy täältäkin vaikka ja mitä kun pitää silmät ja korvat auki. Maininnan ansaitsee muun muassa eräs portti. En muista missä pytingissä se oli, suuret ja korkeat kuitenkin olivat sen ovet ja johtivat rakennuksen sisäpihalle. Erikoiseksi ne teki se että ylös alas suunnassa olleet takorautakuviot olivat kopio LP-levyn ääniraidasta. Levy ja kappalekin on tiedossa, tokikaan en tätä tähän hätään muista mutta ideana aivan lyömätön ja arvokas kunnianosoitus aikansa musiikkitallenmuodolle. Tallenteelle joka muutti osaltaan maailmaa.

Huumori on läsnä tässä kaupungissa vahvasti. Sekin on hienoa ja oikeastaan ihan älyttömän kova juttu onkin. Kerron tähän pari esimerkkiä.

Skotlannin yksi symboleista on ns kohtalon kivi. Stone of destiny. Sen historia ja palvonnan syy löytyy internetistä joten en käy sitä kertaamaan. Kivi kuitenkin vietiin Westminster Abbeyihin Lontooseen talteen vuonna 1296. Siellä se säilyi aina vuoteen 1950 jolloin joukko Glasgowin yliopiston opiskelijoita päätti ryöstää sen takaisin. Näin myös kävi ja Joulupäivänä se Westminsteristä hävisi. Poliisi asetti tiesulkuja ja sun muuta mutta varkaita ei saatu kiinni. 2 viikkoa myöhemmin poliisille annettiin tieto että kivi on Arlington nimisessä pubissa Glasgowissa johon opiskelijat olivat sen reissulta tultuaan tuoneet talteen tullessaan juhlimaan keikkaa. Sieltä kivi sitten palautettiin Lontooseen mutta sitkeät huhut jäivät elämään että opiskelijat olisivat vaihtaneet kiven ja Lontooseen mennyt olisi vain kopio. Kukaan ei tiedä. Kävimme tuossa Arlington pubissa ja siellä joku kivi on näytillä. Onko se nyt se aito vai kopio, mene ja tiedä. Tämä kopiohuhu lienee lööperiä mutta tuo ryöstöjuttu on totta.
Reipasta menoa!
(Kuulin tarinan vasta ao pubissa, joten kyllä kaljoittelu sivistää!)

Kaupungin keskustassa on Duke of Wellingtonin (älkää kysykö, en tiedä kuka tämä jätkä oli) patsas jossa hän ratsastaa ratsullaan.. ööö. jonnekin.. itään päin patsaassa jos oikein hahmotan.
Patsas on ihankin keskellä kylää ja ao Duke oli joku ns tärkeä kun noin keskelle on päätynyt. No nyt on kuitenkin niin että joka yö Duken päähän ilmestyy liikenteenohjaustötterö. Tiedätte sen punaisen kartion. Juuri sellainen hommataan patsaan päähän ja usein myös hevosen. Aina silloin tällöin tötsät poistetaan mutta aikaisinkin töihinlähtijä huomaa tötsän jälleen ilmestyneen ukon päähän.
Näin käy aina. Ihan_aina.

MVIMG_20190915_152946.jpg

Glasgow on muutenkin todellinen opiskelijakaupunki. Jonkin matkaa toista miljoonan asukasmäärästä 25% on opiskelijoita. Yliopistoja on 3 kappaletta. Tieteentekemisellä on myös pitkät perinteet. Herrat Kelvin, Lister ja Watt kertovat varmastikin kaikille minkä tason tekijöitä kylällä on pyörinyt.

Viimeisimpänä nostona, mutta ei todellakaan vähäisimpänä, Glasgowissa on Big Al. Alistair Keith. Äijä on merirosvotyyppinen ratkaisu päälle päin mutta luonteelta mitä suorin ja leppoisa nallekarhu. Tupakkia menee 4 askia päivässä ja lukeutuu niihin harvoihin jotka ovat haukkuneet Boris Johnsonin naamakkain pystyyn jo aikoja sitten. Heppu on elänyt ja hengittänyt speedwayta, ollut monessa mukana ja touhunnut mekaanikkona. Nyt ne hommat on jätetty vähemmälle ja on aika vetää vähän henkeä (ja tupakkia). Tutustuimme Kaken kautta ja olemme tavanneet muutaman kerran. Al piti meistä huolta Glasgowissa ja antoi arvokkaita vinkkejä minne kannattaa mennä ja mitä tehdä. Joka neuvo piti paikkaansa ja voi sanoa että ilman Herran ohjeita olisimme reissanneet viikon ylämailla vähän pieleen.
Kuten Kake ja Mäkisen Jarikin sanoo; "on asiallinen ukko".
Hänen mottona on että "We are not here for a long time but for a good time". Kenen tahansa muun suusta tuomitsisin tuon turhaksi kovisteluksi mutta Alin sanomana siinä on toden tuntu. Vahvasti.
Huomasimme vasta kotona että emme ottaneet edes kimppakuvaa joten tässä vanhempi otos jonka olen jo jakanutkin, mutta samapa se sille. Big Al on Big Al vaikka voissa paistaisi. Sankari siis oikealla suorittamassa pientä posea. Kuvan kuskin tunnettekin ja vasemmalla on Miettinen Nääsvillestä.

DSC_0564.jpg

ISO kiitos Big Alille täältäkin kautta, mies edusti kotikaupunkiaan mitä parhaimmin. People make Glasgow. Ja Big Al.

--Jumppe

sunnuntai, 29. syyskuu 2019

Tiikereiden luolassa

29.9.2019

Copyright Jumppe

Terve.
Asemalla pohdimme eri vaihtoehtoja hotellille pääsyyn. Google rallattaa ja päät pyörii. Olisihan sitä junassa ollut aikaa tutkia asioita mutta sitten olisi jääneet maisemat näkemättä joten ei mitään puhetta siitä, ehtiipä tämän tässäkin.

Pääseehän sinne, vaikka millä, metrolla, bussilla, eikä kävellenkään matka ole ylivoimainen mutta kahden laukun kanssa on. Kyllä se nyt niin on että suomalaisugrilaisen korskeasti valitsemme allemme taksin. Ihka oikean taksin, mustakoppinen pirssi, yrmeän näköinen kuski, olo kuin karjavaunussa, kyllä vain, ehtaa saaren meininkiä. Umpinuukana ja rahoistaan tarkkana maksu tietysti huolettaa, Google osasi kyllä kertoa osapuilleen Uberin ja GETTin hinnan mutta mistä näistä tietää kelle nämä ajaa.
6-7 puntaa sanoo kuski. Ei muuta kuin annappa sitten venttiilin nousta.

Hotel Heritage on kapean korttelin mittainen 4 kerroksinen talo joka on jaettu moneen osaan. Taloon mahtuu kaksikin hotellia ja yksityisasuntoja ja se sijaitsee jyrkässä mäessä niin että paraatipuoli on alamäen puolella. Näin etuovet ovatkin poikkikadulta katsottuna jo yhden kerroksen korkeudella, ikään kuin terassilla. Näinpä osoitekin on Alfred's Terrace.

Heritage osoittautuu tasan sellaiseksi kuin sen netistä katselinkin. On kokolattimattoa, portaikkoja, krumeluureja, hulppeita listoituksia, umpipöljiä huoneratkaisuja ja hassuja nurkkia ja kulmauksia. Aivan ihmeellinen huoneenoven lukko sekä alekerrassa ruokasaliin mennessä niin kalteva lattia että toiseen suuntaan mennessä meinaa kompastua. Kaiken kruunaa tietysti kaikkeen vanhaa vaalivaan tyyliin sopimaton ultramoderni avaruusaluksesta pöllitty suihkusekoitin. On yläsuihkua, on käsisuihkua ja on arvoitukselliset 6 "silmää" sekoitinpaneelissa. Siinä sitä on hionneen matkamiehen hyvä arpoa että mistä päin vettä lähtee lentämään ja tieto siitä että se on varmasti aluksi jääkylmää ei helpota ahtaassa kopissa tulevan yllätyksen odottelua yhtään.
Homma tietysti  selviää parin "voi saatana, ei helekkari" volahduksen jälkeen ja lämmintä vettäkin tulee.
Itse vessa on tietysti ronkeli. Rouva sen oppi vetämään niin että huuhtelu onnistui ensimmäisellä kahvanväännöllä, minä en. Paras mihin pääsin oli 3. yrittämä. Joskus ei onnistunut ollenkaan vaan piti odotella säiliön täyttymistä ja sitten Rouva hoiti homman tai itse koetin uudestaan.
Ikkunat olivat jostain dinosaurusten ajalta ja avautuivat tietysti ylöspäin nostamalla.
Tämä kaikki selvisi sen 4 yön aikana jonka paikassa vietimme ja oli juuri sitä ehtaa brittimenoa mitä mentiin hakemaankin. Hekottelimme keskenämme näitä kaikkia ja totesimme viihtyvämme mainiosti!

Takaisin tulopäivään ja lauantaiseen iltapäivään. Majoittumisen jälkeen meille jää muutama tunti aikaa huokaista ennen kuin pitää suunnata Ashfield stadionille tiikereiden speedwaymatseihin.
Hotelli sijaitsee samassa kaupunginosassa Glasgowin vanhimman yliopiston kanssa, Hillheadissa, ja ruokapaikkatarjontaa ja säpinää on sen mukaisesti. Lounaspaikka löytyy helposti ja ehdimme syödä mukavat eväät paikallisen oluttuopposen toimiessa kyytipoikana ennen kuin hyppäämme bussiin 90x joka vie meidät muutamassa hetkessä suoraan stadionin eteen. Rikollisen helppoa tämä matkaaminen nykyään.

Paikallisoppaamme ja toverimme Big Al on pyytänyt soittamaan heti kun saapuisimme paikalle. Putoamme linkkurista googlen osoittamalla pysäkillä ja kilautan kaverille. Siellähän hän, tien toisella puolella stadionin lippuluukun edessä heilutteleekin kättä.
Halaamme ja toteamme että onpa mukava nähdä. Al vie meidät sisälle pysähtymättä lippuluukulla, viittoo vaan sinne ja tänne ja osoittaa meitä. Näen nyökkäileviä virkailijoita. No jopas.
Stadionilla Al kertoo hommanneensa meille paikat ns Grand standilta. Se tarkoittaa katettua katsomoa suoraan starttipaikan kohdilta. Nahkapenkit ja kaikki. Penkeissä istuinten ostaneen sponsorin lyhenne. Meidän kohdalla se on paikallinen kuljetusfirma jonka omistajan poika esiintyy illan "maskottina". Al on kärrännyt pojan ja pyörän iltapäivällä paikalle ja joten onkin luontevaa että istumme heidän penkeillään.
Kyllä muuten kelpaa!

Itse stadion sisältää parikin ruoka- ja olutpaikkaa, 4 vippitilaa, oman fanituotemyymälän ja ties vaikka mitä. Päheä screeni näyttää ajoa starttipään penkalla. Ja nyt ollaan "vain" keskimmäisen sarjatason joukkueen stadionilla. Huhhuh.

Ilma on jo viileä ja kostea, kello on 18:30 ja tällä kertaa ajettaisiin kaksi matsia peräkkäin. Olen nähnyt muutaman tuplamatsin suomessa mutta en toki niin että takarajana huohottaa kello 10 ns curfew eli se kellonlyömä kun ajoaika loppuu. Myös luvattu sade painaa päälle.
Ensin Tiikereiden (eli virallisesti Glasgow Tigers https://www.glasgowtigers.org/) vastaan asettuu toiset tiikerit, Sheffield Tigers. Paikalliset tiikerit nuijivat vieraat 51-39. Sen jälkeen kotijoukkue ajaa heti välittömästi toisen matsin Berwick Banditsia vastaan. Bandiitit ottavat kuokkaansa vielä pahemmin, 61-29. Todettakoon että molemmat matsit olivat sarjan kannalta merkityksettömiä sillä play-off sijoitukset olivat jo ratkenneet mutta sarjasysteemi vaatii että kaikki matsit ajetaan. Kaksi matsia samana iltana oli pakkosauma ja osin aiemmin sateen takia peruttujen matsien takia ajettava.

Hämmästyttävää kyllä, tämä tilanne ei näy mitenkään ajossa. Erät ovat pirun hyviä ja ilta on viihdyttävä. Numeroista huolimatta erissä käydään hyviä taisteluja jotka kotijoukkue vain vääntää paremmalla prosentilla voitokseen. Kotijoukkeen Craig Cook ja Rasmus Jensen villitsevät kotiyleisön ja reservi Connor Bailey häikäisee varsinkin voittamalla Danny Kingin. Myöhemmin kuulen että paikallinen yleisö oli pitänyt iltaa myös hyvänä kilvanajon kannalta joten oma tohkeiluni ajosta ei jäänyt ainoaksi.
Tiedän ajon myös laadukkaaksi siitä kun Rouva vieressä herää tilanteeseen. Alkaa kuulua sitä seurustelumme alkuajoilta tuttua kommentointia:
- Alle saatana! Mene mene mene!
- Älä päästä, kuulitko, ÄLÄ PÄÄSTÄ sitä!
Tämä ei ole enää kannustamista, vaan suoria tulikomentoja kuskeille. Spontaaneja ja suoraan sydämestä. Love that woman. Kannatti herätä.
Myöhemmin mainitsen asiasta Rouvalle ja hän punastuu. Väittää ettei pidä paikkaansa, ei muista itse ollenkaan "kannustuksiaan". Juuri näin, kun tilanteessa elää täysillä ei kaikki jää välttämättä mieleen.

Ilta hämärtyy ja valot syttyvät, tuuli yltyy ja lämpötila putoaa. Aletaan olla brittispeedwayn ytimessä. Rata pysyy hyvänä ja jätkät vetelee. Olutta saa baarista. Jumaliste miten tätä tunnelmaa on ollutkin ikävä. Sen jälkeen kun näin ensimmäisen matsin Englannissa kauan sitten -90 luvulla, olen ollut hommalle myyty. Jokin iltavalojen, huuruavan hengityksen, korkean ilmankosteuden, reippaasti omiaan kannustavien yleisön ja sukkansa jaloista ajavien kuskien yhdistelmässä vain klikkaa ja tuntuu että näin sen pitää mennäkin. Näinä hetkinä mietin aina Niemisen Kakea joka ajoi reilut 10 vuotta noissa tunnelmissa Englannissa. Eli tuon kaiken radalta käsin. Jos katsomossa on jo näin rouheaa, miltä mahtoikaan tuntua vedellä itse yhtenä iltojen päätähdistä. Huikeaa. Voi veljet!

Ilta paketoidaan ja Big Al alkaa hommata meille paluukyytiä hotellille. Kerron että pääsemme vielä bussilla, nyt 80x puolestaan ajaa takaisin päin.
- No way, sanoo Al. Muistan kun Kake myös varoitti stadionin seudun olevan sellaista ettei siellä kannata vieraiden pimeällä liikkua. Mutta, bussilla?
- No way.
Al kertoo radan omistajan pojan luvanneen nakata meidät hotelliin mutta hetken koetettua miestä ei löydy. Sillä aikaa kun Al metsästää kuskia odottelemme sateensuojassa toisessa baareista. Siellä sadetta pitää myös muuan Aaron Summers jonka kulku on valitettavasti kyynärsauvojen varassa jalkaoperaation jälkeen. Miehellä jututtajia riittää eikä ihmekään, onhan hän kotitiikereiden kuskeja ja pidetty jäppinen. 

Toimen kaverina Al ei jää liikoja kuskia etsimään vaan ratkoo asian niin että pakkaa meidät samaan sprintteriin illan maskotin kanssa ja koukkaa nuoren kuskin kotimatkalla hotellin kautta.
- No problem, its only 5 minutes away.
Asia kunnossa.
- Do you know where you are? kysyy Al kun pysähdymme hotellin liepeille.
- Yes.
- Good night then.
Näin on. Lompsimme yltyvässä sateessa hotelliin ja pehkuihin. Kello on suomessa jo sunnuntain puolella kun saamme päät tyynyyn. Reissun avauspäivä venyi yli 20h mittaiseksi mutta voi veljet että kyllä kannatti!

-- Jumppe
PS: Niin. Ne silmät siinä suihkusekoittajassa. Luultavasti toimittivat ns hierovan suihkun virkaa. En muistanut kokeilla.
PSS: Seuraavissa jaksoissa siirrytään kronologisen kerronnan sijaan asioihin ja ihmisiin. Päivärytmissä liikkuva kertomus on liian puuduttavaa lukea. Mutta, jos viihdyitte kyydissä tähän saakka niin uskon että meno vain paranee.

perjantai, 27. syyskuu 2019

Pussipirun terveiset

27.9.2019

Copyright Jumppe

Terve.

Käväistiin Rouvan kanssa Skotlannissa juhlistamassa hänen puolivuosisataista taivallustaan täällä ajassa. Reissuista on mukava kirjoitella joten mietin että josko saisin jotain horinaa tästäkin retkestä aikaiseksi. Kokeillaan.

Matka alkaa lauantaisen aamuyön pimeydessä kohti Oulunsalon lentokenttää. Siirtymä sinne taittuu näppärästi naapurin Ripen - tuon puhuvan katsastusmiehen - kyydillä. Mukana on myös Vikke koira koska kaksikko suuntaa kanalintumetsälle samalla reissulla. Vikkeä varmaan askarruttaa miksi naapurin hömelöt otetaan kyytiin ja manailee ehkä mielessään pieleen menevää metsäreissua jos nuo tulevat sinne haitoksi. Huoli pois Vikke, ei tulla sotkemaan, me lähdetään reissuun. Siistiä.

Helsingin lennolla on uninen tunnelma, aamu on varhainen. Lentäjien kuulutukset naurattavat meitä. Miksi ihmeessä sitä puhetta pitää venyttää sillä tavalla kuulutuksissa? Luuleekohan ne kuulostavansa todella siisteiltä ja cooleilta? Kyllä eivät kuulosta, narinasta tulee mielee lähinnä paskahätäinen Kimi Räikkönen ja lisäksi siitä on todella hankala saada mitään selvää.

Hki-Vantaalla on normikuhina, luovimme kohti porttia joka löytyy hyvinkin kaukaa. Hämmästelen tilannetta ja uskon että kenttä on viime käynnistä laajentunut. Mietimme tuliaisia Big Alille Glasgowiin ja samalla havahdumme siihen että tupakkaa ei näy missään. Tiskin alta myydään sitä tänä päivänä kuulemma, näkösillä sitä ei saa enää olla. Höh. Emme osta sitä. Kallistakin. Hyi. Ei siistiä yhtään.

Portilla ryhdymme eväiden syöntiin. Joka reissussa pitää olla eväät joten repusta löytyy vaikka mitä aamuyöstä sinne keittiöstä lapettua pikkupurtavaa. Käyn vielä pari banaania lähikioskilta kaveriksi. Ostoreissun aika Rouva on löyttäytynyt juttusille naismatkustajan kanssa. Hölinä käy jo kiivaana kun tulen ja selviää että uusi tuttavuus on tulossa Tasmaniasta ja menossa myös Glasgowiin. Toteamme että meillä on myös sama juna Manchesterin kentältä Glasgowiin.
Varmistan välittömästi että nyt siis puhutaan siitä oikeasta Tasmaniasta?
Kyllä.
Siitä jossa asuu se örkki josta on se sarjakuvakin?
Kyllä.
Waaau. Siistiä!
Tasmanian devil on se elukka ja kuinka ollakkaan hänen veli on töissä luonnonpuistossa jossa niitä hoidetaan. Muistelen suomenkieliseksi nimeksi eläimelle Pussipirun.
Myös speedway on pakko käsitellä heti ja laji tuntuu olevan tiedossa ja sukua sotkeentunut hommaan. Hyvä!
Myöhemmin selviää että siinä missä minä puhuin moottoripyöristä hän puhui autoista, MUTTA että hänen miehensä seuraa tätä oikeaa speedwayta tiiviisti. Siistiä! Taas.

Lento Manchesteriin sujuu ongelmitta, uni tulee ja herään jossain Englannin rannikon tuntumassa. Taivastelen Manchesterin korkeuden seutujen kauneutta yläilmoista. Asiallista maisemaa, liekö sitten Yorkshireä vai Cumbriaa.
Kentällä jatkamme juttua kolmestaan ja luovimme läpi ahtaan terminaalin kentän rautatieasemalle. Nyt seuraa reissun ensimmäinen "saapa nähdä" tilanne. Kävi nimittäin niin että en onnistunut löytämään sellaista verkkokauppaa junalipuille josta osto olisi onnistunut ja joka olisi toimittanut oikean sähköisen lipun. Osto kaatui aina maksuvaiheeseen joten joko Suomi tai minun pankki ei kelvannut verkkokaupoille. Britraililla maksu onnistui mutta lippua ei sähköpostiin tullut, ainoastaan kuitti ja ostonumero. Oltuani Britrailiin yhteydessä he vakuuttivat että liput kyllä saa kun tökkää aseman automaattiin pankkikortin ja antaa ostonumeron. Automaatti sylkee sitten pahvit ulos.
Pienen sähläyksen jälkeen näin käykin, automaatti printtaa nätisti läpäreet. Ällistyn pienesti sillä yleensä nämä hommat eivät Englannissa ole onnistuneet. Eivät onnistu kun eivät vaan onnistu. Muuten kyllä.
Niin ne ajat muuttuu. Siistiä! Taas.

Junamatkalla Glasgowiin pällistellään maisemia sekä havahdun siihen että matka vie Lockerbien kylän kautta. Paikka on se samainen mihin Libyalainen terroristi pudotti Pan-Amin 747 koneen räjäyttämällä sen semtexillä ilmassa palasiksi 21.12.1988. Koneen raato putosi kylään surmaten 11 asukasta. Koneesta ei selvinnyt kukaan hengissä. Surkea tapaus. Ei yhtään siistiä.

Glasgowissa meitä odottaa laiturilla ykkösluokassa matkannut Tasmanialainen joka on rustannut yhteystietonsa lapulle. Hän on Louise ja suuntana on seminaari yliopistolla. Meidän mielessä pyörii jo hotellin löytäminen niin paljon että unohdamme esitellä itsemme. Louise kertoo olleensa matkan aikana yhteydessä kotiinsa ja miehensä kehoittaneen skippaamaan seminaarin ja lähtemään meidän mukaan katsomaan speedwayta. Asiallinen äijä. Siistiä! Taas.
Louise on kyllä mukava muori, juttu luisti ja tuntu oli niin kuin olisi tunnettu aina. Hoidan esittelyn myöhemmin viikolla sähköpostilla ja taisivatpa naiset löytää toisensa myös facebookissa. Sähköpostilla saamme myös myöhemmin viikolla häneltä kutsun Tasmaniaan, sarjakuvaelukan näkeminen on kuulemma taattu!
Pieni tämä maailma on loppujen lopuksi ja nämä tällaiset kohtaamiset ovat aina reissuantia sieltä parhaimmasta päästä.

Team Jurmu jätetään nyt äimistelemään Glasgowin rautatieasemaa ja sen sijaintia hotelliin nähden. Jatketaan ensimmäistä matkapäivää toisessa jatkossa.

--Jumppe