torstai, 28. joulukuu 2017

Tietääköhän ne itsekään?

28.12.2017

Copyright Jumppe

Tsöt.
Urheilu-uutisia tulee seurattua monesta tuutista. Mukava on esimerkiksi kuunnella selostusta Kärppien matsista. Paikallinen selostaja on kivikova joukkueen fani ja selostus sen mukaista ja tunnetta rutosti. Joitakin hiertää kaverin kotiinpäin veto tapahtumia tulkitessa, mutta itse en niin välitä, minusta on vain hienoa että tunne välittyy reilusti ja äänestä kuulee kun tympii ja myös senkin kun on riemu ylimmillään. 
Se vain on alkanut nyt vaivaamaan tässä sekä muissakin medioissa jotka ao lajista uutisoi että, miten niin jääkiekko?
Jääkiekko.
Kyllä ei varmasti ole.
Kumia se on. 

Markkasen taivalta isossa ja mahtavassa korisliigassa on ollut mukava seurata. Pelistä itsessään en ymmärrä tuon taivaallista enkä kiinnittäisi lajin tuloksiin mitään huomiota ilman Markkasen ympärillä vellovaa hypeä. Hienoahan se on kun kaveri pärjää siellä kovimmassa kähinässä. Samalla on tullut ensimmäisen kerran kiinnitettyä huomiota siihen miten otteluita uutisoidaan yksittäisten pelaajien kohdalta. Peliminuutit, levypallot ja heityt pisteet jne. Joskus levypallot on uutisten mukaan saatu, joskus riistetty.
Outoa minusta, pitänee joskus ihan ottaa selvää milloin levypallo annetaan (pakkohan sen on jonkun antaa jos joku sen saa) ja milloin sen joutuu riistämään. Ja oli tapaus kumpi tahansa niin aina tuntuu se levypallo päätyvän jollekin pelaajalle. Näin ollen esimerkiksi Markkasella pitää olla vähän helvetin iso palkintohuone että ne kaikki levypallot mahtuu jonnekin. Vai lahjoittaakohan se ne hyväntekeväisyyteen?
Ja mikä on levypallo? Eikö se ole silloin.. kiekko? Lätty? Frisbeen näköinen? Voiko edes olla yhtäaikaa levy ja pallo?
Miksi näistä ei kerrota mitään? Tietääköhän ne selostajat ja toimittajat näitä itsekään? 
Höh.

Lohtua tähän tietämättömyyden tiheään pimeyteen tuo se että haikaran pesänteko selvisi. Kyllä on viisas lintu tämä. Haikara. Savea kantaa tolpan nokkaan muurauslaastiksi alkuun että saa risut tarttumaan ja ensimmäisen hirsikerran paikalleen. Omaa "laastia" lintu ei siihen käytä koska se taas houkuttelee loisia ja muita syöpäläisiä jotka sitten vaivaavat pesinnän aikana. Kyllä Ranuan lintuexpertti tämän tiesi kuten ennustinkin. Kovaa tietoa.

Kovaa tietoa tarjoaa myös Jake Nyman musiikin sensuroinnista kertovassa kirjassaan. Makein tapaus tähän saakka luetusta on se kun saksalaisten hävittäjä-ässä, kaikkien palvoma lentäjäsankari Hans-Joachim Marseille eräissä juhlissa yleisön pyynnöstä alkaa soittamaan pianoa. Tunti menee hyvin ja paikalla olleet isot pojat, Aatu, Göbbellssi, Himmlerrssi ja ne muut myhäilevät ja taputtavat. Sitten lentäjä tekee julkean tempun ja alkaa soittamaan jazzia. Tuota natsien kieltämää saatanallista ja turmelevaa musiikkia. Hitler poistuu huoneesta kesken kappaleen. 
Hans-Joachim muuten vitut välitti Aatun aatteista. Libyassa ollessaan hänellä oli sikälästä seurakuntaa oleva palvelija jota piti kaverinaan eikä antanut kenenkään kohdella kaltoin. Muutenkin kaveri teki mitä tahtoi eikä aina piitannut edes komennoista. Normaalisti tuollainen olisi tiennyt hakaristivaltakunnassa kuulakomennusta mutta jos kaveri pudotti parhaimmillaan 17 koneen päivätahtia vihollisen lentsikoita, paha oli mieheen kajota. 
Mutta kaikki loppuu aikanaan, Hans-Joachimilla 22 vuotiaana, kun osuman saanut hävittäjänsä tömähti tonttiin Välimeren rannassa. Legenda miehestä kuitenkin tuli, "Afrikan Tähti". 

-- Jumppe

tiistai, 12. joulukuu 2017

Miten lie?

12.12.2017

Copyright Jumppe

Morjens.
Lopussakin. On tätä aiottu sen satakin kertaa mutta ei vain ole muka ollut rääpyä kirjoitella.
Nyt on.
Viime viikolla en iljennyt mitään raapustella kun oli ne isot synttärit ja kaikin puolin juhlavaa menoa pitkin kansakuntaa, ja niin pitikin. Tyhjännaurajan höpöjutut ei silloin sovi oikein kuvaan.
Nyt sopii.
Joulusta puhuvat ja porukka tonttuilee, niin tämähän solahtaa kaavioon kuin tyhjää vaan.

Työmaalla virisi tässä syksyllä aikamoinen keskustelu muutamasta isohkosta ratkaisemattomasta kysymyksestä ja yllättäen aiheisiin löytyi aika kovaa pohjatietoa ja monikin oli pohtinut juttuja tykönänsä.
Ensinnäkin tämä Elvis.
Että elääkö vaiko not?
No.
Ei kait vissiin?
Vai elääkö sittenkin?
Ainakin Sveitsin kollega oli Elviksen synttäreiden jälkeen niin reippaassa kohmelossa töissä että vanha viina haisi melkein chatin välityksellä Suomeen asti. Tämäpähän oli osallistunut vuotuiseen "Elvis elää" juhliin ja se ei voi olla muuna kuin Elviksen synttärinä.
Ja kun se sattuu keskelle viikkoa niin haikean huomisen siitä toimistolle saa.
Niin... jos noita kerran juhlitaan niin kait jollain on varmaakin tietoa että Elvis sitten elää?
Vai ihanko pelkän juopottelun ulpalla riekkuvat?
En usko, ovathan he Sveitsiläisiä ja näin ollen omaavat täällä niin kovin ihastellut Keski-Eurooppalaiset juomatavat. (Pakko kirjoittaa isolla tuo K-E kun se on niiiiiiiin hienoa se niitten juhlinta.)
Eli eivät kai he sentään pelkän humalan perässä tuollaisia?
Ei toki. Näin ollen. Elvis elää.
Tästä päästäänkin sitten siihen että Hänen poismeno oli siis lavastettu.
Paha juttu, sillä se otettiin tosi raskaasti.
Siihenkin liittyy tarina työmaalta. Kollegan sisko oli armoitettu Elvis-fani aikoinaan. Ja kun uutinen Suomeen radiosta iski, eräässä Lintulan kaupunginosan kerrostalossa kotitouhujaan suorittanut perheenäiti huolestui todella ja ryntäsi puhelimeen ja rimpautti Karjasillan koululle:
- Rehtorille
- Hetkinen
- Rehtori.
- No tässä puhuu (en kerro, mutta puhui kumminkin), päivää. Elvis on kuollut ja nyt menet sanomaan meidän Viiville (nimi muutettu) että näin on käynyt ja hän saa tulla loppupäiväksi kotiin jos ei jaksa olla koulussa.
- Siis että mitä?
- No, siis, Elvis on kuollut ja nyt menet sanomaan meidän Viiville että näin on käynyt ja hän saa tulla loppupäiväksi kotiin jos ei jaksa olla koulussa.
- Ahaa.. no, jospa minä nyt sitten menen.
- Kiitos.
Ja niin rehtori meni. Ja kertoi. Ja lapsi tuli kotiin loppupäiväksi itkemään.
Myöhemmin siskosten tavatessa rehtorin hän kertoi että tämä työtehtävä jäi kyllä mieleen.
Ja on muuten tosi juttu. Jälleen kerran oikea elämä hakkaa keksityt tarinat 6-0.

Mutta, onko kuussa käyty?
On?
Ei?
On, mutta kaikki kuolivat kotimatkalla?
Ei, koska kaikki kuolivat menomatkalla?
On, mutta se kuvamateriaali on hölynpölyä?
Otappa tästä selko. Ehkä selkeintä olisi että kävisivät uudestaan. Ja possauttasivat vaikka jonkun anopin jytkyn tai stalinin urun siellä että voitaisiin kiikaroida että pölähtääkö. Tai vaikka ajaa kuuautolla tekstin kuun pölyyn että "Fuck you Trump". Tai jotakin muuta yhtä asiallista ja korrektia.

Sitten. Onko kuu juustoa vai kuttaperkkaa?
Tämän kiperän kysymyksen loihti musiikin muotoon aikoinaan Sleepy Sleepers. Kysyivät vain mutta eivät tainneet tarjota vastausta.
Jos se olisi juustoa, siihen olisi hyvä ajaa tuo teksti. Ja sekin vielä että vähänkö kävijöiden kengät ja autorenkaat haisisi pahalle ennen kuin he olisivat takaisin maassa.

Käsiteltiin myös J.F. Kennedyn murha. Että kukapa se ampui? Ja kenen käskystä vaiko kenenkään?
Koostan tähän ikään kuin kokoelmaksi kaikkien teoriat yhteen siitä mitä arveltiin tapahtuneen:
Se Oswald oli CIA:n (FBI?) ukko joka varapresidentin käskystä rupesi veritöihin. Kävi hakemassa Venäjältä aseita/oppia tai muuten vain lomailemassa, piipahti Suomessakin samalla. Pukeutui naiseksi, hiissautui ajoreitin varteen ja possahdutti. Viimeisissä kuvissa nimittäin näkyy pitkätakkinen nainen joka seisoo tien vieressä mutta jota ei koskaan tavoitettu kuultavaksi tapahtuman jälkeen.
No joo. Tiedäppä noista. Mutta joku tietää. Siemailee gintonicceja illalla terassilla ja nauraa itsekseen että
- siinäpähän mietitte saatana.
Saattaa kilauttaa oikealle tekijälle ja kysellä että saiko taimenia viime kalareissulla.
Oli miten oli, mutta Saxon on tehnyt tapauksesta kipaleen; Dallas 1PM. Kuunnelkaa jos kasarihevi putoaa, ihan asiallinen säveltyö.

Ihan viimeisimpänä toin työmaan kahvipöytään vuosien takaisen luontoaiheisen kysymyksen.
Eli tämä jonka Miettinen julki toi jossain Liettuan aamu-usvassa kun palailtiin Kaken mukana kisareissulta.
- Miten ihmeessä haikara voi tehdä pesän puhelinpylvään nokkaan?
Siis, miten se saa sen ensimmäisen korren pysymään siinä niin että ehtii hakea toisen ja nivoa ne yhteen?
Tämä on muuten ihan oikeastikin mielenkiintoinen juttu eikä aina kaikkeen vastauksen antava youtube tahi muut internetti-instanssi ole pystynyt vastausta tuomaan.
Näin ollen tähän on valjastettu nyt kovinta mahdollista arsenaalia ratkomaan asiaa. Kollega on luvannut tiedustella asiaa isältään joka on moninkertainen lintubongauskisojen voittaja ja siivekkäistä kiinnostunut eläkeläinen. Uskon että vastaus löytyy kyllä.
Voisihan sitä tietysti soittaa Liettuan lintuinstituutin super intendentille, Liuskis Läyskis Lepakolle, mutta en kehtaa - se on liian suoraviivaista ongelmanratkontaa. Tätä pitää nyt herkutella ja pikkuhiljaa selvitellä.

Ei kai siinä, joulunalusaikoja kaikille. Möröt piiloon!
- Jumppe

sunnuntai, 5. marraskuu 2017

Uskaltaisiko?

5.11.2017

Copyright Jumppe

Pyhäpäivää.
Nyt on tultu siihen päivään kun pitää uskaltaa.
Vajaa viikko sitä on tuossa peippailtu ja kiertäen kaartaen sivuttu, mutta tänään tulee totinen paikka eteen.
Pitää uskaltaa katsoa Petoksen viimeinen jakso digiboxilta.

Tuo tv-sarja on paikoin niin paha että menee ihon alle että helähtää. Jopa uniin. Sekä Rouvalla että minulla.
Sarja on tanskalaista tekoa ja kertoo nimensä mukaisesti petoksesta. Juonia on sekä sarjassa että pääosissa olevilla niin mittavasti etten yritäkään avata sitä tähän.

Ihmettelin omaa reaktiota kun se ensimmäisen kerran ilmestyi. Miten se nyt noin? Eihän se ole kuin telkkariohjelma? Keksittyä huttua kaikki tyynni.
Onhan näitä katsottu maailman sivu. Pelkästään yhden suomalaisen ilmaiskanavapaketin lauantainen ruumissaldo on niin iso ettei viitsi edes laskea. Päitä putoaa ja luoteja lentää joka kanavalla, ikään kuin itse El Reino olisi asialla. Muistattehan? Tappaa niin talossa kuin puutarhassakin.

NCIS ja sun muu ameriikan höttö ei oikein saa edes pysähtymään kanavalle. Jotenkin haukotuttaa kun sarjamurhaaja riehuu kylillä niin nämä käy hetken pyörimässä taskulamppujen kanssa murhapaikalla ja hetken kuluttua päämajan 5948 tuuman näytölle rallattaa ties mitä dataa. Valvontakameran kuvaan tarttuneesta naamasta selviää 4 sekunnissa kuka murhamies on ja seuraava nörtti syöltää 3mm tarkkkuuteen yltävän karttaruudun esiin jossa melkein voi nähdä kun tekijä kököttää kellarissa seuraavaa luotia viilaten.
Hohhoijaa. On niillä vehkeet, James Bond jää neljänneksi noiden kanssa. Malliksi sitten lopussa vähän juoksennellaan ja ammuskellaan ja lopuksi Gibbs katsoo spanielikatseen kaukaisuuteen.
Ei tunnu missään.
Eikä sikäläiset elokuvatkaan useimmiten. Huumeista pää turvoksissa olevat sönköt söheltää ja ollaan velkaa sinne tänne ja suvusta paljastuu ties mitä lampaannussijoita, mutta ei auta, uskottavuus näissä tekeleissä vajosi suomalaisten tasolle kauan sitten. Ei auta vaikka ruudulla miettii Antti Reini tai Tommi Korpela ja konnana pyörisi luonnostaan kajahtaneen näköinen Franzen. Ei auta ei. Ja jos Hissu vilahtaa edes sivuosassa homma lipeää komediaksi sillä siunaamalla sekunnilla.

Englantilaiset sarjat ovat siitä hyviä että niissä on vahva mahdollisuuden tuntu. Ja niissä rikokset ja murhat ja selvittelyt ovat jotenkin hienostuneenpia ja kuvaus ja maisemat mahtavia.
Vera Stanhope, Gently, onhan näitä.
Hentoinen mumma, Miss Marple kun tulee kylään niin alta 2 minuutin on ensimmäinen hahmo kylmämä. Midsommerin kylässä hauturit kylpevät rahassa.
Huippukamaa ja hakkaa USAn tuotokset 6-0.

Mutta että tanskalainen sarja. Jos englantilainen tuotanto tuntuu mahdolliselta ja oikealta pelkästään puhutun ja joka kerta täydellisesti minut lumoavan brittienglannin takia, niin tanskan vastaava yltää vielä ylemmäs. Kielihän on itse asiassa puhevika, tanska siis, mutta jotenkin se toimii. Ja niinkin epätodennäköinen yhdistelmä kuin ruotsalainen mies ja pahis, toimii todella hyvin.
Lisäksi musiikin tehnyt porukka on tympeän hyvin jyvällä miten sen puolen kerronnalla tuetaan välillä varsin ahdistaviakin kohtauksia ja asioiden etenemistä. Eikä ole todellakaan turvauduttu perinteisiin kirskuviin ja valittaviin viuluihin ja muuhun standardiin.

Ja kyllä kai minä sen syynkin tiedän miksi se pääsee ihon alle. Silloin kun lapset joutuvat aikuisten sotkuihin mukaan, ollaan siinä rajalla voiko enää katsoa. Sen kauheusaste menee niin ylös että katselu ei ole enää seuraamista vaan lähinnä henkistä keppurointia. Pitäisi oikeastaan nakata telkku takametsään ja hommata elämä mutta toisaalta huolettaa ihan sairaasti miten naperolle kiperässä tilanteessa käy.
Ja tässä sarjassa ei aina hyvin käy. Vittumaisen raadollista ja siksikin niin todellisen oloista.
Tässä viimeisessä jaksossa hollilla on pieni poika ja myös raskaana oleva nainen joten lähtökohta ei ole kovin häävi. Mutta onneksi on toisen tuotantokauden viimeinen jakso. Jos tekevät kolmannen niin sitä en enää ala edes katsomaan.
Onneksi Rouva on rohkea, pitää hivuttautua likituntumaan ja pitää peitonreuna hollilla, jospa se sillä tavalla menisi. Älkää vaan kertoko kellekään, eihän isolla miehellä tällaista vaivaa pitäisi olla, pitävät sitten kylillä pian ihan pehmona.

-- Jumppe

 

sunnuntai, 15. lokakuu 2017

Hyvä mies?

15.10.2017

Copyright Jumppe

Morjens,

onkin taas hetki vierähtänyt viime raapusteluista. Taas on tapahtunut kommelluksia ja tilanteita joista voisi vähän kirjailla. On kamppailtu tiistaikirouksen kanssa sekä puunkaatorintamalla kunnostauduttu kyseenalaisilla meriiteillä. Mutta, jätetään ne tällä kertaa.
Piirtelen alle muutaman rivin muistokirjoitusta sen sijaan.

Suomen ratalajiperhettä kohtasi pari viikkoa sitten suru-uutinen kun Aarre Soivuori nukkui pois. Soipparina tunnetun kuskin ja allekirjoittaneen tiet kohtasivat harvoin mutta sitäkin mieleenpainuvammin. Emme me lähemmin tunteneet, kasvotuttuina tietysti tervehdimme varikolla ja katsomoissa, missä milloinkin tapasimme. Mutta, ehkä voin silti miehestä kirjoittaa.

-90 luvulla Oulussa ajettiin monena syksynä jääspeedwayleiri meren jäällä, milloin Oritkarissa, milloin Vihiluodossa. Meikäläinen oli noissa kekkereissä vakiokasvo, hangaround, lajin armoton fani, silmät kovana ajoa seuraava hahmo. Kuskeille en uskaltanut puhua mitään, mitä nyt tutuille, olivat liian kovia jätkiä minulle. Eriäkin ajettiin. Ja väistämättä välillä kalahtaa. Näin kävi tälläkin kertaa. En muista mitä kävi ja kuka teki mitä mutta kolarin tuloksena Karttunen jäi jäälle pötkölleen jalka hoitoa vaativana. Toinen kuski ajeli varikolle. Ambulanssi tilattiin ja sitä odotellessa porukka kerääntyi rinkiin juttelemaan. Itsekin siinä koetin liepeillä pällistellä. Henrikssonin Matti vinkkasi minulle että katsoppa Markku tuon yhden miehen jalkaa. Vasta silloin tajusin että Soipparin pohkeesta oli nahkapuku riekaleina ja välistä vilkkui punaista. Mies jutteli ringissä silti muina miehinä niitä näitä yhtä kahta.
Ambulanssi tuli. Se pysäytettiin ringin kohdalle ja Soippari nousi itse kyytiin sivuovesta. Bulanssin kuskit pyöri hytässä että mitä ihmettä. Soippari selitti takaa että tulin tässä kohtaa vaan kyytiin, katsellaan tuota jalkaa mutta että tuolla jäällä on kaveri joka pitää hoitaa ensin.

Toinen -90/-00 luvun muisto on Törnävältä, 9.1. vuonna jota en valitettavasti saa nyt päähäni. Silloin ajettiin Suomi-Ruotsi Jääspeedwayn Maaottelu. Suomen porukassa ajoi myös Soippari. Suomi voitti tuon matsin. Jos oikein muistan se oli ensimmäinen kerta kun tuo maaottelu voitettiin. Ja erikoiseksi sen juuri minulle teki että voitto ajettiin minun syntymäpäivänä.

Jokunen vuosi sitten ajettiin Puolassa Speedwayn MM-osakilpailua jossa lähtöritsat aiheuttivat hankaluuksia järjestäjille. Tuon tason kisassa ritsojen pitää toimia pomminvarmasti, mutta jostain syystä Puolan pojilla oli jäänyt jotain puolitiehen kun onnettomasti toimineita laitteita korjattiin kesken kisan ja TV-lähetyksen. Niemisen Kake pisti remontin aikana faceen postauksen:
- Soipparin pitäisi olla tuolla, se saisi nuo ritsat kuntoon.
Mielipiteeseen yhtyi välittömästi koko kotimaan lajiväki. Minä myös. Soippari olisi todellakin saanut ne kuntoon, nopeasti.
Konehommissa mies oli myös haka. Muistan kuinka kerran haeskelin nokkaketjua omaan pysty Jawaani. Kuulin että jonkun vanhan Mersun vastaava ketju käy siihen. Kun kyselin mikä malli mahtaa olla kyseesssä, minulle vastattiin että:
- En tiä, mutta Soippari sen muistaa.
Näinpä.

Viimeisen kerran näin miestä Ylitornion Jää MM-karsinnassa. Katseltiin samassa köörissä kisaa ritsojen kohdalla. Tuntuu hullulta ja haikealta että nyt yksi mies on ringistä poissa.
Ja kyllä vain sekä ristus notta: Soippari oli hyvä mies.
Kepeät mulla Aarre.

--Jumppe

lauantai, 23. syyskuu 2017

Ihme homma?

23.9.2017

Copyright Jumppe

Mordor,

Semmoinen tuossa on ihmetyttänyt viime aikoina mielen puolta että mitenkä sitä voikin kyllästyä joskus niin tähdellisiinkin asioihin?
Kuin nyt esimerkiksi nämäpähän bändihommat.

Otetaan esimerkkinä vaikka Deep Purple. Teininä, kauan sitten kun kampaakin vielä tarvitsi, oli ao bändi kaukainen, saavuttamaton ja myyttinen ryhmittymä. Kasetit vain kului ja musiikki pauhasi, mutta keikalle pääsystä ei ollut mitään tietoa eikä minkään valtakunnan jakoja.
Entäs tänä päivänä?
Noh, ne on nähty Bangkokissa, Helsingissä, Oulussa ja ties missä. Tie sonnalla tuossa ramppaavat kahtaalle käsin. Pah. Ei kiinnosta, ei sitten vähääkään, enää. Aina kun näkee keikkailmon tulee lähes myötähäpeän tunne. Että heittäkää hyvät miehet sikseen, olettehan te tuossa jo kaahottaneet. Elämänkerrat kirjoitettu ja kaikki käänteet pengottu. Ei liity kyllä mystisyyttä eikä kaukohämyisyyttä tähän ryhmään yhtään enää.
Ymmärrän nyt hyvin kun Herukan Paroni lähti bändin keikalta kolmannen biisin kohdalla kotia. Kävi niin kuin oli pelännytkin. Eivät olleetkaan niin hyviä kuin kuva oli levyiltä muodostunut. Lisäksi Teatrian kenkälaatikkomainen sementtinen tila tappoi viimeisetkin mahkut saada bändi kuulostamaan hyvältä. Siinä meni illuusio rikki.

Toinen on Accept. Sama homma. Kun ne jäi -83 Kuusrockkiin tulematta, meni aikaa aina 2005 saakka ennen kuin näin bändin. Ja entä tänään.
Sama homma. Ei kummoista ponnistusta tarvitse suorittaa jos haluaa päästä äijät näkemään. Kaikki kunnia hahmoille kiertämisestä mutta, kiitos vain - nähty on omiksi tarpeiksi, ei enää tarvitse lippuja kysellä. Näin päätin kun viime helmikuussa Helsingin jäähallissa ryhmän näin. Kiitos vain Hemulille, asiallinen viisikymppislahja oli kyllä! Mutta, kun keikan katseli, niin tiesi että tämän ryhmän eväät on minun kohdalla syöty. Ei siitä jynkkähevistä kovin sävykästä keikkaa saa. Nähty on.
Onneksi vanhat levyt toimii luureissa vieläkin ihan pirun hyvin.

Onko se sittenkin niin kuin Andy M. varoitti: "Pitää olla varovainen mitä haluaa, koska sen saa." Ja mitä sitä sitten tehdään kun ei ole enää mistä haaveilla? Höh. Kyllästys ja tyhjyys hiipii siihen kohdalle mieltä.
- Kylläpä kummalle kuvasi, sanoisi Paroni tästä ilmiöstä. Ja perään että - pah.

Saapa nähdä miten käy lokakuulla. Hölmeysin ostamaan Mustachin keikalle liput kun Järvinen höynäsi. Kertaalleen tämäkin ryhmän jo manasin kälysimpään pizzeriaan keikalle mitä maan päältä löytyy kun näin ne Qstockissa. Hyvä tavaton että oli väsynyt keikka. Ei kiinnostanut kyllä ukkoja yhtään. Mutta, ei tämä bändi mikään festariryhmä olekaan. Pienellä klubilla ja sisätilassa ovat ihan pirullisen kova porukka joten - mennään vielä kerran tarkastamaan tilanne. Mutta tiukassa ovat paikassa ruottin pojat, se tulee Oulun keikalla olemaan tarkkaa kuin lutikan nainiti. Eli jos menee millikään pieleen niin se on silmässä.
Eli ei mitään paineita.

Onneksi maailma on täynnä musikantteja ja tapoja kuluttaa sitä on vaikka millä mitalla. Sen kun lähtee vaan tonkimaan ja kokeilemaan. Ehkä tämä menee siihen että jos on johonkin mieltynyt niin pysyy keikoilta pois.
Ja taas toisin päin, menee keikalle kuulemaan bändiä ensimmäistä kertaa, ilman kotiläksyjä.
Esimerkkeinä viime aikojen löydöistä mainittakoon vaikka Dream Evil. Mainiota riuhdontaa kerrassaan. Kopaskaa vaikka kappaleella My number one.
Ihan toisesta laidasta menoa löytyy sitten vaikkapa Nothing but thieves ja kappaleet Sorry ja Amsterdam. Maagisia kipaleita.
Yhtä maagisia kuin Devlinin versio All along the watchtowerista, joka kuultiin myös Young Pope TV-sarjan tunnarina. Silkkaa taikaa ja kaunista kitarointia. Hypnoottista.
Ja vielä eri suunnasta tuleva Meänland kipaleellaan Sole mikhän (feat Jope Ruonansuu) on kiehtonut nerokkuudellaan. Reggae ja Länsi-Lapin h:n päälhe oleva murre ei ole välttämättä helpoin kaksikko naittaa, mutta hyvin on pojat onnistuneet. Youtubesta löytyy videollinen versio, suosittelen.
Ja kappaleessa kuultava viisaus; "Vaikka tässä maailmassa mitä yrittää, tyhjhä se on mikä käthen jää", saa varmaan Puolangan Pessimistit kateellisiksi.

Jo vain ja risat. Mitäpä me näistä. Nämä niin vakavia asioita ole, kunhan arssinoin. Hyvinhän meillä menee. Kun vertaa vaikkapa Äkäslompolon Maurin kokemaan talveen. Siihen kun oli niin pimeää ettei kynttilän valoa nähnyt. Eikä unia.
Sole mikhän!

-- Jumppe