sunnuntai, 5. marraskuu 2017

Uskaltaisiko?

5.11.2017

Copyright Jumppe

Pyhäpäivää.
Nyt on tultu siihen päivään kun pitää uskaltaa.
Vajaa viikko sitä on tuossa peippailtu ja kiertäen kaartaen sivuttu, mutta tänään tulee totinen paikka eteen.
Pitää uskaltaa katsoa Petoksen viimeinen jakso digiboxilta.

Tuo tv-sarja on paikoin niin paha että menee ihon alle että helähtää. Jopa uniin. Sekä Rouvalla että minulla.
Sarja on tanskalaista tekoa ja kertoo nimensä mukaisesti petoksesta. Juonia on sekä sarjassa että pääosissa olevilla niin mittavasti etten yritäkään avata sitä tähän.

Ihmettelin omaa reaktiota kun se ensimmäisen kerran ilmestyi. Miten se nyt noin? Eihän se ole kuin telkkariohjelma? Keksittyä huttua kaikki tyynni.
Onhan näitä katsottu maailman sivu. Pelkästään yhden suomalaisen ilmaiskanavapaketin lauantainen ruumissaldo on niin iso ettei viitsi edes laskea. Päitä putoaa ja luoteja lentää joka kanavalla, ikään kuin itse El Reino olisi asialla. Muistattehan? Tappaa niin talossa kuin puutarhassakin.

NCIS ja sun muu ameriikan höttö ei oikein saa edes pysähtymään kanavalle. Jotenkin haukotuttaa kun sarjamurhaaja riehuu kylillä niin nämä käy hetken pyörimässä taskulamppujen kanssa murhapaikalla ja hetken kuluttua päämajan 5948 tuuman näytölle rallattaa ties mitä dataa. Valvontakameran kuvaan tarttuneesta naamasta selviää 4 sekunnissa kuka murhamies on ja seuraava nörtti syöltää 3mm tarkkkuuteen yltävän karttaruudun esiin jossa melkein voi nähdä kun tekijä kököttää kellarissa seuraavaa luotia viilaten.
Hohhoijaa. On niillä vehkeet, James Bond jää neljänneksi noiden kanssa. Malliksi sitten lopussa vähän juoksennellaan ja ammuskellaan ja lopuksi Gibbs katsoo spanielikatseen kaukaisuuteen.
Ei tunnu missään.
Eikä sikäläiset elokuvatkaan useimmiten. Huumeista pää turvoksissa olevat sönköt söheltää ja ollaan velkaa sinne tänne ja suvusta paljastuu ties mitä lampaannussijoita, mutta ei auta, uskottavuus näissä tekeleissä vajosi suomalaisten tasolle kauan sitten. Ei auta vaikka ruudulla miettii Antti Reini tai Tommi Korpela ja konnana pyörisi luonnostaan kajahtaneen näköinen Franzen. Ei auta ei. Ja jos Hissu vilahtaa edes sivuosassa homma lipeää komediaksi sillä siunaamalla sekunnilla.

Englantilaiset sarjat ovat siitä hyviä että niissä on vahva mahdollisuuden tuntu. Ja niissä rikokset ja murhat ja selvittelyt ovat jotenkin hienostuneenpia ja kuvaus ja maisemat mahtavia.
Vera Stanhope, Gently, onhan näitä.
Hentoinen mumma, Miss Marple kun tulee kylään niin alta 2 minuutin on ensimmäinen hahmo kylmämä. Midsommerin kylässä hauturit kylpevät rahassa.
Huippukamaa ja hakkaa USAn tuotokset 6-0.

Mutta että tanskalainen sarja. Jos englantilainen tuotanto tuntuu mahdolliselta ja oikealta pelkästään puhutun ja joka kerta täydellisesti minut lumoavan brittienglannin takia, niin tanskan vastaava yltää vielä ylemmäs. Kielihän on itse asiassa puhevika, tanska siis, mutta jotenkin se toimii. Ja niinkin epätodennäköinen yhdistelmä kuin ruotsalainen mies ja pahis, toimii todella hyvin.
Lisäksi musiikin tehnyt porukka on tympeän hyvin jyvällä miten sen puolen kerronnalla tuetaan välillä varsin ahdistaviakin kohtauksia ja asioiden etenemistä. Eikä ole todellakaan turvauduttu perinteisiin kirskuviin ja valittaviin viuluihin ja muuhun standardiin.

Ja kyllä kai minä sen syynkin tiedän miksi se pääsee ihon alle. Silloin kun lapset joutuvat aikuisten sotkuihin mukaan, ollaan siinä rajalla voiko enää katsoa. Sen kauheusaste menee niin ylös että katselu ei ole enää seuraamista vaan lähinnä henkistä keppurointia. Pitäisi oikeastaan nakata telkku takametsään ja hommata elämä mutta toisaalta huolettaa ihan sairaasti miten naperolle kiperässä tilanteessa käy.
Ja tässä sarjassa ei aina hyvin käy. Vittumaisen raadollista ja siksikin niin todellisen oloista.
Tässä viimeisessä jaksossa hollilla on pieni poika ja myös raskaana oleva nainen joten lähtökohta ei ole kovin häävi. Mutta onneksi on toisen tuotantokauden viimeinen jakso. Jos tekevät kolmannen niin sitä en enää ala edes katsomaan.
Onneksi Rouva on rohkea, pitää hivuttautua likituntumaan ja pitää peitonreuna hollilla, jospa se sillä tavalla menisi. Älkää vaan kertoko kellekään, eihän isolla miehellä tällaista vaivaa pitäisi olla, pitävät sitten kylillä pian ihan pehmona.

-- Jumppe

 

sunnuntai, 15. lokakuu 2017

Hyvä mies?

15.10.2017

Copyright Jumppe

Morjens,

onkin taas hetki vierähtänyt viime raapusteluista. Taas on tapahtunut kommelluksia ja tilanteita joista voisi vähän kirjailla. On kamppailtu tiistaikirouksen kanssa sekä puunkaatorintamalla kunnostauduttu kyseenalaisilla meriiteillä. Mutta, jätetään ne tällä kertaa.
Piirtelen alle muutaman rivin muistokirjoitusta sen sijaan.

Suomen ratalajiperhettä kohtasi pari viikkoa sitten suru-uutinen kun Aarre Soivuori nukkui pois. Soipparina tunnetun kuskin ja allekirjoittaneen tiet kohtasivat harvoin mutta sitäkin mieleenpainuvammin. Emme me lähemmin tunteneet, kasvotuttuina tietysti tervehdimme varikolla ja katsomoissa, missä milloinkin tapasimme. Mutta, ehkä voin silti miehestä kirjoittaa.

-90 luvulla Oulussa ajettiin monena syksynä jääspeedwayleiri meren jäällä, milloin Oritkarissa, milloin Vihiluodossa. Meikäläinen oli noissa kekkereissä vakiokasvo, hangaround, lajin armoton fani, silmät kovana ajoa seuraava hahmo. Kuskeille en uskaltanut puhua mitään, mitä nyt tutuille, olivat liian kovia jätkiä minulle. Eriäkin ajettiin. Ja väistämättä välillä kalahtaa. Näin kävi tälläkin kertaa. En muista mitä kävi ja kuka teki mitä mutta kolarin tuloksena Karttunen jäi jäälle pötkölleen jalka hoitoa vaativana. Toinen kuski ajeli varikolle. Ambulanssi tilattiin ja sitä odotellessa porukka kerääntyi rinkiin juttelemaan. Itsekin siinä koetin liepeillä pällistellä. Henrikssonin Matti vinkkasi minulle että katsoppa Markku tuon yhden miehen jalkaa. Vasta silloin tajusin että Soipparin pohkeesta oli nahkapuku riekaleina ja välistä vilkkui punaista. Mies jutteli ringissä silti muina miehinä niitä näitä yhtä kahta.
Ambulanssi tuli. Se pysäytettiin ringin kohdalle ja Soippari nousi itse kyytiin sivuovesta. Bulanssin kuskit pyöri hytässä että mitä ihmettä. Soippari selitti takaa että tulin tässä kohtaa vaan kyytiin, katsellaan tuota jalkaa mutta että tuolla jäällä on kaveri joka pitää hoitaa ensin.

Toinen -90/-00 luvun muisto on Törnävältä, 9.1. vuonna jota en valitettavasti saa nyt päähäni. Silloin ajettiin Suomi-Ruotsi Jääspeedwayn Maaottelu. Suomen porukassa ajoi myös Soippari. Suomi voitti tuon matsin. Jos oikein muistan se oli ensimmäinen kerta kun tuo maaottelu voitettiin. Ja erikoiseksi sen juuri minulle teki että voitto ajettiin minun syntymäpäivänä.

Jokunen vuosi sitten ajettiin Puolassa Speedwayn MM-osakilpailua jossa lähtöritsat aiheuttivat hankaluuksia järjestäjille. Tuon tason kisassa ritsojen pitää toimia pomminvarmasti, mutta jostain syystä Puolan pojilla oli jäänyt jotain puolitiehen kun onnettomasti toimineita laitteita korjattiin kesken kisan ja TV-lähetyksen. Niemisen Kake pisti remontin aikana faceen postauksen:
- Soipparin pitäisi olla tuolla, se saisi nuo ritsat kuntoon.
Mielipiteeseen yhtyi välittömästi koko kotimaan lajiväki. Minä myös. Soippari olisi todellakin saanut ne kuntoon, nopeasti.
Konehommissa mies oli myös haka. Muistan kuinka kerran haeskelin nokkaketjua omaan pysty Jawaani. Kuulin että jonkun vanhan Mersun vastaava ketju käy siihen. Kun kyselin mikä malli mahtaa olla kyseesssä, minulle vastattiin että:
- En tiä, mutta Soippari sen muistaa.
Näinpä.

Viimeisen kerran näin miestä Ylitornion Jää MM-karsinnassa. Katseltiin samassa köörissä kisaa ritsojen kohdalla. Tuntuu hullulta ja haikealta että nyt yksi mies on ringistä poissa.
Ja kyllä vain sekä ristus notta: Soippari oli hyvä mies.
Kepeät mulla Aarre.

--Jumppe

lauantai, 23. syyskuu 2017

Ihme homma?

23.9.2017

Copyright Jumppe

Mordor,

Semmoinen tuossa on ihmetyttänyt viime aikoina mielen puolta että mitenkä sitä voikin kyllästyä joskus niin tähdellisiinkin asioihin?
Kuin nyt esimerkiksi nämäpähän bändihommat.

Otetaan esimerkkinä vaikka Deep Purple. Teininä, kauan sitten kun kampaakin vielä tarvitsi, oli ao bändi kaukainen, saavuttamaton ja myyttinen ryhmittymä. Kasetit vain kului ja musiikki pauhasi, mutta keikalle pääsystä ei ollut mitään tietoa eikä minkään valtakunnan jakoja.
Entäs tänä päivänä?
Noh, ne on nähty Bangkokissa, Helsingissä, Oulussa ja ties missä. Tie sonnalla tuossa ramppaavat kahtaalle käsin. Pah. Ei kiinnosta, ei sitten vähääkään, enää. Aina kun näkee keikkailmon tulee lähes myötähäpeän tunne. Että heittäkää hyvät miehet sikseen, olettehan te tuossa jo kaahottaneet. Elämänkerrat kirjoitettu ja kaikki käänteet pengottu. Ei liity kyllä mystisyyttä eikä kaukohämyisyyttä tähän ryhmään yhtään enää.
Ymmärrän nyt hyvin kun Herukan Paroni lähti bändin keikalta kolmannen biisin kohdalla kotia. Kävi niin kuin oli pelännytkin. Eivät olleetkaan niin hyviä kuin kuva oli levyiltä muodostunut. Lisäksi Teatrian kenkälaatikkomainen sementtinen tila tappoi viimeisetkin mahkut saada bändi kuulostamaan hyvältä. Siinä meni illuusio rikki.

Toinen on Accept. Sama homma. Kun ne jäi -83 Kuusrockkiin tulematta, meni aikaa aina 2005 saakka ennen kuin näin bändin. Ja entä tänään.
Sama homma. Ei kummoista ponnistusta tarvitse suorittaa jos haluaa päästä äijät näkemään. Kaikki kunnia hahmoille kiertämisestä mutta, kiitos vain - nähty on omiksi tarpeiksi, ei enää tarvitse lippuja kysellä. Näin päätin kun viime helmikuussa Helsingin jäähallissa ryhmän näin. Kiitos vain Hemulille, asiallinen viisikymppislahja oli kyllä! Mutta, kun keikan katseli, niin tiesi että tämän ryhmän eväät on minun kohdalla syöty. Ei siitä jynkkähevistä kovin sävykästä keikkaa saa. Nähty on.
Onneksi vanhat levyt toimii luureissa vieläkin ihan pirun hyvin.

Onko se sittenkin niin kuin Andy M. varoitti: "Pitää olla varovainen mitä haluaa, koska sen saa." Ja mitä sitä sitten tehdään kun ei ole enää mistä haaveilla? Höh. Kyllästys ja tyhjyys hiipii siihen kohdalle mieltä.
- Kylläpä kummalle kuvasi, sanoisi Paroni tästä ilmiöstä. Ja perään että - pah.

Saapa nähdä miten käy lokakuulla. Hölmeysin ostamaan Mustachin keikalle liput kun Järvinen höynäsi. Kertaalleen tämäkin ryhmän jo manasin kälysimpään pizzeriaan keikalle mitä maan päältä löytyy kun näin ne Qstockissa. Hyvä tavaton että oli väsynyt keikka. Ei kiinnostanut kyllä ukkoja yhtään. Mutta, ei tämä bändi mikään festariryhmä olekaan. Pienellä klubilla ja sisätilassa ovat ihan pirullisen kova porukka joten - mennään vielä kerran tarkastamaan tilanne. Mutta tiukassa ovat paikassa ruottin pojat, se tulee Oulun keikalla olemaan tarkkaa kuin lutikan nainiti. Eli jos menee millikään pieleen niin se on silmässä.
Eli ei mitään paineita.

Onneksi maailma on täynnä musikantteja ja tapoja kuluttaa sitä on vaikka millä mitalla. Sen kun lähtee vaan tonkimaan ja kokeilemaan. Ehkä tämä menee siihen että jos on johonkin mieltynyt niin pysyy keikoilta pois.
Ja taas toisin päin, menee keikalle kuulemaan bändiä ensimmäistä kertaa, ilman kotiläksyjä.
Esimerkkeinä viime aikojen löydöistä mainittakoon vaikka Dream Evil. Mainiota riuhdontaa kerrassaan. Kopaskaa vaikka kappaleella My number one.
Ihan toisesta laidasta menoa löytyy sitten vaikkapa Nothing but thieves ja kappaleet Sorry ja Amsterdam. Maagisia kipaleita.
Yhtä maagisia kuin Devlinin versio All along the watchtowerista, joka kuultiin myös Young Pope TV-sarjan tunnarina. Silkkaa taikaa ja kaunista kitarointia. Hypnoottista.
Ja vielä eri suunnasta tuleva Meänland kipaleellaan Sole mikhän (feat Jope Ruonansuu) on kiehtonut nerokkuudellaan. Reggae ja Länsi-Lapin h:n päälhe oleva murre ei ole välttämättä helpoin kaksikko naittaa, mutta hyvin on pojat onnistuneet. Youtubesta löytyy videollinen versio, suosittelen.
Ja kappaleessa kuultava viisaus; "Vaikka tässä maailmassa mitä yrittää, tyhjhä se on mikä käthen jää", saa varmaan Puolangan Pessimistit kateellisiksi.

Jo vain ja risat. Mitäpä me näistä. Nämä niin vakavia asioita ole, kunhan arssinoin. Hyvinhän meillä menee. Kun vertaa vaikkapa Äkäslompolon Maurin kokemaan talveen. Siihen kun oli niin pimeää ettei kynttilän valoa nähnyt. Eikä unia.
Sole mikhän!

-- Jumppe

 

 

tiistai, 5. syyskuu 2017

Mahtoiko kummeta kotonakaan?

5.9.2017

Copyright Jumppe

Moro.
Tiistait jatkavat vainoamistani. Vakaasti ja varmasti. Tässä eräänäkin ao päivänä tullessani aamulla alakertaan Rouva ilmoitti kahvinkeittimen rikkoutuneen ja samassa tajusin kädessäni pitelemäni vaatekappaleen t-paidaksi. 
Piti olla vaarinpaita. Joten heti kättelyssä takaisin yläkertaan portaita horjuen samalla tietäen että normisumpit tälle aamua ovat kaukainen haave vain. Rouva keitteli hätätilannekahvia omin metodein jota innokkaasti ryystelin myös ma.
Kahvinkeitin oli mennyt edellisenä aamuna lapsella vahingossa päälle ja suhissut vedettömänä omiaan. Tilanne oli rauhoittunut mm töpselin riistolla seinästä. Arvelin keittimen ottaneen tyhjänä riuhtomisesta itseensä ja ns hajonneen tilanteeseen.

Keskiviikkona arvelin tiistain jinxien jääneen noihin kahteen ja katselin netistä uutta keitintä. Rouvan määrittelyillä tietysti. Ja löytyyhän se keitin kylästä, jos toisestakin, joten sole poka mikhän, kun ostaa vain.

Illalla Rouva otti uutukaista keitintä käyttöön ja lasketteli vesiä läpi tutustuen samalla käyttöohjeeseen. Lapsi heilahti yläkerrasta paikalle ihmetellen pahvilaatikkoa ja muuta pehmusteroskaa keittiössä. Tilanteen valjettua alkoi kohtalainen sättiminen:
- Olisitte kysyneet minulta ennen kuin menitte ostamaan! Siinä vanhassa on semmoinen kytkin siellä takana, laitoin sen nollille kun se meni vahingossa päälle. Ei se välttämättä ole edes rikki!
- Kytkin?
- Takana? Mjääh... noh, mitä.. tuskinpa.. ja olihan se vanhakin jo.. eipä tuossa isoa vahinkoa tullut.

Mielessäni mietin että joopajoo. Eläissäni huomannut mitään kytkintä vanhassa keittimessä. Mutta olihan se tarkastettava. Siellähän se keitin, autotallissa, odotteli elektroniikkaromuun päätymistä.
Perkele.
Oli siinä kytkin. Ja nollilla. Nyt on kaksi kahvinkeitintä. 

Mahtaako tästä tulla oikein mitään?

-- Jumppe

perjantai, 25. elokuu 2017

Eikö voitaisi mennä vain kotiin?

25.8.2017

Copyright Jumppe

Tervehdys.

Maanantai tällä viikolla oli nimensä veroinen. Vähän untuvainen, etäisesti normaalieloa muistuttava ajanjakso josta pyritään selviämään ilman suurempia kommelluksia.
Saahan sitä pyrkiä.
Töistä selvisin vielä kokolailla mukavasti, mutta kun illalla pistäydyin Motonettiin matkalla Yommin luo katsomaan Englannin Championsliigan speedwaymatsia, se iski. Kannoin ylpeänä kassalle Hondan etujarrupalat, tarjouksessa olleen käsisahan sekä jälkikasvulle kännykkäkotelon. Löin pinnin masiinan, mutta se ilmoitti että väärä on herran tarjoama numerosarja.
Siinäpä sitä sitten.
Sanoin myyjälle että nyt on niin että sitä oikeaa numeroa ei tähän hätään minusta kaiveta joten eiköpä suoriteta vanhan tavan mukainen kortin luku. Näin tehtiin. Hätäpäissäni ja häpeissäni vielä kerroin myyjälle uskovani varsin vakaasti juuri nyt sen viimeisimmän drinkin olleen liikaa ja pääni sulaneen sitä myöten muistittomaksi löllöksi.
Matkalla Yommille mietin että pitäisikö soittaa Paronille ja kysyä vieläkö meidän suunnitelma vierekäisistä hoitokodin huoneista on voimassa, sillä nyt olisi ehkä hyvä aika laittaa varaukset vireille.

Tiistai, tuo saatanasta siinnyt viikonpäivä, toi mukanaan tiedon että maanantaina olin lisäksi unohtanut leimata aamulla töihin tullessa. Untuvaisuuden lisäksi, tiistaina maailma oli selvästi kallellaan ja kaikki tuntui tapahtuvan oudon kaukana. Joten kohtalaisen öklö päivä. Väsytti ns kuin viittä miestä.

Keskiviikkona sängystä pongahti mies kuin Fenix lintu, tuhkat vain pölisi muualtakin kuin munista kun uros kohottautui siivilleen valmiina kohtaamaan päivän haasteet. Tänään ei kommelluksia tulisi, nyt on mies iskussa, nukuttu hyvin kuin porsas ja mieli kuin partaveitsi, aamun Kalevan sudoku ratkoontui kuin itsestään. 
Joopa joo.
Illalla tehtäväkseni oli tullut noukkia kotoa mukaan a) lapsi b) tyhjät pullot sekä c) syödä, ettei sitten kaupassa kiukuttaisi enkä mankuisi kesken myslien valinnan kotiin.
Muistin kaikki!
Lapsen pudotin harrasteisiin ja suuntasin pullokassi kädessä suurmarketin syövereihin niitä palauttamaan. Mielessä oli myös että pitäisi löytää Rouva sieltä sekä kokeilla aulan automaatissa mielen pinnalle pompahtanutta pankkikortin tunnuslukukandidaattia. Rouva löytyi katselematta ja soittelematta. Löytö, joka löi vähän ällikällä. 
Päätettiin että minä menen palauttamaan pullot sillä aikaa kun Rouva hankkii kärryt. Mutta kärryihin tarvii poletin, että onkohan se isännällä mukana. Onpa tietenkin, tässähän ne, auton avaimisssa.
Massiivisen summan sisältävä pullonpalautuskuitti taskussa kohtasin kärryllisen Rouvan jälleen ja tällä kertaa minulta tivattiin muistinko ottaa kauppakassit auton takapenkiltä. 
- Tä?
Joten uusi tehtävänjako käyntiin.
Rouva kauppaan ja minä hakemaan kassit ja kokeilemaan sitä tunnuslukua.
Mukaani sain Rouvan repun autoon vietäväksi sekä sateenvarjon. Pitkälle parkkiksella käveltyäni havahduin tietoon että enhän minä autoon pääse kun sen avaimet roikkuu ostoskärryssä.
Se siitä keskiviikosta. Ei tästä tule taas vittuakaan. Ei niin yhtään mitään.
Takaisin sisälle, automaatille joka ihmeekseni hyväksyi tunnuslukukandin, siitä kauppaan jossa kohtaan kysyväilmeisen Rouvan. Näytän kärryssä roikkuvia avaimia jolloin Rouva ryntää halaamaan ja pusuttelemaan, sanoo että et kyllä lähde enää mihinkään, nauraa ja tarjoaa säälinsekaista sympatiaa tympääntyneen oloiselle ukolleen. 
Halaan vastaan ja sanon:
- Eikö voitaisi mennä kotiin, ei meistä taida enää olla tänne ihmisten ilmoille?

Oli tai ei, kauppareissu käytiin. 

-- Jumppe