31.10.2013
Copyright Jumppe

Tervehdys.
Vielä ehtii yhden päivityksen lokakuulle kun oikein pinnistää. Talviaikaan siirtymisen myötä sisähommiin urkeaa aikaa kun pimeä laskee univaipan seutumme ylle jo viiden aikaan. Talliin ei hotsita mennä, siellä odottaa kohta 3 kuukautta vältelty piikkirengasprojekti. Nyt ei huvita. Kirjotellaan vaikka blogirästejä sen edestä.
Ja näinpä, tervetuloa taas mukaan yhteen matkakertomukseen:

Eletään toukokuun loppua, kuun viimeistä torstaita. Edes kellot eivät ole vielä heränneet kun meitä Rouvan kanssa viedään jo kohti lentokenttää. Kyytiä tarjoaa Hemmon isäntä, hevikauppias Rolling Stonesin armosta, sika-aikaisin töihinsä normaalistikin kiirehtivä toverimme.
Lentokentän rutiiinit sujuvat... niin, rutiinilla, molemmin puolin.

Änkeämme kohta koneeseen muiden mukana, ja alta aikayksikön olemme heilahtaneet lahden yli Tukholmaan. Maleksimme Lontoon portin liepeille, tai yhdelle niistä, tuoltahan lappaa sukkulaa saarelle solkenaan.
Nautimme myös ah aina niin kokonaisedullisen aamupalan yhdestä Arlandan lukuisista nakkiputkista. Maksun jälkeisessä hapenpuutostilassa hortoan kohti pöytää. Syön appeeni huo_lel_li_ses_ti. Samoin Fru. Samassa muistan käyneeni vaihtamassa kirjanmyyntituloni sekä omakustanneharrasteen pesämunan punniksi. Kaivan matkalompakon esiin ja alan tekoarrogantisti lappaa massia Rouvan eteen pöydälle:
- Ota tuosta, en laskenu paljo siinä on, jotain kummiski, pyydä sitte lisää kun loppuu.
Naapuripöydistä toimitusta seurataan aran varovasti. Huihai. Mitäpä me heistä. Olisin vielä kysynyt ruotsiksi, jos olisin osannut että:
- Mitä köyhät?
Vaan onneksi en osannut.

Lontoon lento sujuu, kuten kaikki muutkin yhteiset lentomme. Rouva lukee, minä luen/torkun. Horrosmaisen tunnelman sähköistä Rouvan yllättävä ilmoitus:
- Mulla karuskia repussa!
Hohoo! Mahtia. Irtareita. Torstaina! Eikä Iippa ole näkemässä karkkipäivärötväilyämme. Mutustamme karkkia syntisen autuaasti, ikään kuin olisimme hurjemmastikin rietastelemassa. No, kaipa tuo onkin hurjinta mitä Tukholma - Lontoo lennolla voi tehdä.

Tömähdämme Heathrowiin ajallaan. Työnnymme ihmisvirtaan. Matkatavaroista meidän ei tarvitse huolehtia, olemme matkassa reppureissulaisina. 5pv repulla on kova sana naisväelle. Rouva väitti pärjäävänsä. En epäile.
Suuntaamme kohti kellarikerroksia, maanalaisia luolia, rautahevon tunneleita. Aiheesta on tehty biisikin, Astral Doors - London Caves. Kopaskaa kipale, svengaa ku ruottalainen hirvi!
Tavoitteena on löytää sopiva tuubi, jolla hurauttaa pois kentältä ja vaihdatella jossain sopivassa kohden kölkkijään jolla pääsisimme Ladbroke Grovelle. No, eipä kentältä nyt tuubeja riesaksi asti lähde, muita junia kylläkin.
Lippuautomaateilla ja -toimistoilla käy kuhina. Kaoottisuutta lisää suurimman osan asiakkaista raahaamat matkalaukut. Melko kuhinaa pitelee ja aamutokkuraisina lippuautomaatista ei ota selkoa ensinkään/ollenkaan. Rouvan myötähäpeäksi vietän myös tovin etsiessä sopivaa kaiteiden väliä joka ohjaisi meidät lippuluukuulle asioimaan ihka elävän inehmon kanssa.
Kuluu noin kolme vuotta.
Saamme tiketit väsyneeltä virkailijalta joka ei enää edes jaksa närkästyä siitä että ostamme varmasti yhden yleisimmistä lippuvaihtoehdoista kautta historian, maanalaisen päivälipun, jonka saisi automaatista helposti. Automaatilla vain ahdistuu kovin helposti kun taakse alkaa kertyä kärsimättömän näköistä porukkaa.

Jätämme Heathrown silti pää pystyssä mailmaa nähneen oloisesti. Vaihdamme junaa Hammersmithin asemalla. Muistattehan Motörheadin livelevyn: No sleep till Hammersmith?
Ennen Ladbroke Grovea huomiomme kiinnittyy ryhmään intialaisia. Ei sillä että olisimme ikään kuin ihmeen nähneet. Vaan sillä että tilanne on kohtalaisen herkullinen. Nuori isä on kuskaamassa vierailulle tulleita vanhempiaan ja kahta lastaan jonnekin. Huoli kaiken onnistumisesta vierailun aikana paistaa kasvoista ja jatkuva lasten toruminen ja ohjeistaminen paljastaa tilanteen lopullisesti. Vanhemmat ottavat tyynesti, ja niin on suuri TV:n luoma stereotypiamahti että heistä tulee mieleen Rillit Huurussa sarjan Rajin skypellä jenkkilään soittavat vanhemmat.

Jäämme Ladbrokella pois, nakkaan mielessäni jaksut lapsille. (You do not worry, daddy is just so bloody nervous because of you grand ma and grand pa.)
Olemme matkalla SILLE siniselle ovelle. SIITÄ elokuvasta. Notting Hillistä. Ovea lähestyessämme huomaan paperinpalan kanssa hortoilevan meitä vanhemman pariskunnan. Tökkään Rouvaa kylkeen ja ilmoitan heidän etsivän samaa ovea.
Ovat vain korttelin verran aikaisessa. Saavumme ovelle pällistelemään ja pariskuntakin ilmestyy ihmettelemään. Kerron heille heidän etsivän juuri tätä ovea. Naurun saattelemana he myöntävät. Kertovat meille asuvansa Lontoossa mutta vasta nyt saaneensa aikaiseksi tulla katsomaan paikkaa. Saavutus kalpenee entisestään kun kerromme mistä asti me olemme matkassa.

Tarkastetuksi tulevat myös kirjakauppa (nykyään kenkäkauppa), yksityispuutarhan portit sekä Portobello Road noin yleensä. Tällä kadullahan kuvattiin yksi parhaimmista näkemistäni "kamera-ajoista" jossa William Thackerin elämästä kuluu vuosi. Äh, en osaa selittää, katsokaa itse ja häikäistykää.

Yleensä ottaen romanttisen oloinen aamupäivä sateisen yön jälkeisessä kosteassa Lontoossa. Ollaan Rouvan kanssa vähän tämmösiä höpöjä, mukavaa ajankulua tuo tuommoinen. Suosittelen.

Kohta Lontoo saa jäädä, suuntanamme on vielä iltapäivän aikana Sheffield, tuo teräksen ja Def Leppardin tuotantoon erikoistunut kaupunki ylhäällä Yorkshiren porteilla.

-- Jumppe