10.6.2017

Copyright Jumppe

Vatipää?

Viime tiistaina. Ajelin polkypyörällä ensimmäistä kertaa uuteen työpaikkaan. Myös takaisin.
Paluumatka vie läpi Kempeleen keskustan, Cityn niin sanotusti. Ohi Karhunpesän, taksikopin ja upouuden rautatieseisakkeen. Liikenneympyrän alta Riihivainiolle päin.

Keli hellii, on kesän ensimmäinen päivä. Ajaja uskoo jo vahvasti pääsevänsä perse ehjänä (mutta ruvella) ja hengissä kotiin. Uusi työ tuntuu mukavalta ja lämpökin hellii. Kyllä tämä varmaan tästä, uusin kujeinkin, lähtee menemään kun rauhassa otetaan.

Tulen risteykseen jossa on 3 autoa odottamassa vasemmalle kääntymistä. Neljän jälkeinen työmaaliikenne on vanhalla 4-tiellä kohtalaisen vilkasta joten pieni kokoontuminen risteyksissä ei ole harvinaista. Etummaisena farmarimersu kärkkyy kääntymistä, jäljessään joku pikku ranskis, vihertävä. Ovat jättäneet oikein huomaavaisesti suojatien vapaaksi, kerrassaan mallikkaasti on siinä väylä auki pyöräilijän pysähtymättä polkea.

Varmistelen molemmat suunnat vielä ettei ketään kiireistä tule päälle mistään ja lähden risteyksen ylitykseen suojatietä pitkin. Sillä siunaamalla hetkellä silmiin osuu tämä:

------------------------------------------------------------------------------------------------

Kyllä. Hinausköysi. Kireällä, nätisti 30cm korkeudella asfaltista. Ilman narusta varoittavaa punaista rättiä. Kuin hämähäkin seitti odottaen onnettoman hyönteisen rymähdystä lankaan.
Vedän molemmat jarrut tuliuudesta pyörästä lukkoon ja onnekseni pyörä tottelee juuri oikein ja pysyn pystyssä ja pysähdyn eturengas 10cm narusta.
Näytän hinattavan auton kuskille peukaloa onnitellen loistavasta liikenneälystä. Pyörittelen päätä ja mietin mitähän tekisi. Suututtaa.

Autot pääsevät kääntymään, vaihdamme hinattavan auton kuskin kanssa huutamalla kohteliaisuudet:
- Olisit katsonut eteesi, opastaa kuski sivuikkunasta.
- Olisit soittanut edes torvea, saatanan vatipää!

-- Jumppe