25.8.2017

Copyright Jumppe

Tervehdys.

Maanantai tällä viikolla oli nimensä veroinen. Vähän untuvainen, etäisesti normaalieloa muistuttava ajanjakso josta pyritään selviämään ilman suurempia kommelluksia.
Saahan sitä pyrkiä.
Töistä selvisin vielä kokolailla mukavasti, mutta kun illalla pistäydyin Motonettiin matkalla Yommin luo katsomaan Englannin Championsliigan speedwaymatsia, se iski. Kannoin ylpeänä kassalle Hondan etujarrupalat, tarjouksessa olleen käsisahan sekä jälkikasvulle kännykkäkotelon. Löin pinnin masiinan, mutta se ilmoitti että väärä on herran tarjoama numerosarja.
Siinäpä sitä sitten.
Sanoin myyjälle että nyt on niin että sitä oikeaa numeroa ei tähän hätään minusta kaiveta joten eiköpä suoriteta vanhan tavan mukainen kortin luku. Näin tehtiin. Hätäpäissäni ja häpeissäni vielä kerroin myyjälle uskovani varsin vakaasti juuri nyt sen viimeisimmän drinkin olleen liikaa ja pääni sulaneen sitä myöten muistittomaksi löllöksi.
Matkalla Yommille mietin että pitäisikö soittaa Paronille ja kysyä vieläkö meidän suunnitelma vierekäisistä hoitokodin huoneista on voimassa, sillä nyt olisi ehkä hyvä aika laittaa varaukset vireille.

Tiistai, tuo saatanasta siinnyt viikonpäivä, toi mukanaan tiedon että maanantaina olin lisäksi unohtanut leimata aamulla töihin tullessa. Untuvaisuuden lisäksi, tiistaina maailma oli selvästi kallellaan ja kaikki tuntui tapahtuvan oudon kaukana. Joten kohtalaisen öklö päivä. Väsytti ns kuin viittä miestä.

Keskiviikkona sängystä pongahti mies kuin Fenix lintu, tuhkat vain pölisi muualtakin kuin munista kun uros kohottautui siivilleen valmiina kohtaamaan päivän haasteet. Tänään ei kommelluksia tulisi, nyt on mies iskussa, nukuttu hyvin kuin porsas ja mieli kuin partaveitsi, aamun Kalevan sudoku ratkoontui kuin itsestään. 
Joopa joo.
Illalla tehtäväkseni oli tullut noukkia kotoa mukaan a) lapsi b) tyhjät pullot sekä c) syödä, ettei sitten kaupassa kiukuttaisi enkä mankuisi kesken myslien valinnan kotiin.
Muistin kaikki!
Lapsen pudotin harrasteisiin ja suuntasin pullokassi kädessä suurmarketin syövereihin niitä palauttamaan. Mielessä oli myös että pitäisi löytää Rouva sieltä sekä kokeilla aulan automaatissa mielen pinnalle pompahtanutta pankkikortin tunnuslukukandidaattia. Rouva löytyi katselematta ja soittelematta. Löytö, joka löi vähän ällikällä. 
Päätettiin että minä menen palauttamaan pullot sillä aikaa kun Rouva hankkii kärryt. Mutta kärryihin tarvii poletin, että onkohan se isännällä mukana. Onpa tietenkin, tässähän ne, auton avaimisssa.
Massiivisen summan sisältävä pullonpalautuskuitti taskussa kohtasin kärryllisen Rouvan jälleen ja tällä kertaa minulta tivattiin muistinko ottaa kauppakassit auton takapenkiltä. 
- Tä?
Joten uusi tehtävänjako käyntiin.
Rouva kauppaan ja minä hakemaan kassit ja kokeilemaan sitä tunnuslukua.
Mukaani sain Rouvan repun autoon vietäväksi sekä sateenvarjon. Pitkälle parkkiksella käveltyäni havahduin tietoon että enhän minä autoon pääse kun sen avaimet roikkuu ostoskärryssä.
Se siitä keskiviikosta. Ei tästä tule taas vittuakaan. Ei niin yhtään mitään.
Takaisin sisälle, automaatille joka ihmeekseni hyväksyi tunnuslukukandin, siitä kauppaan jossa kohtaan kysyväilmeisen Rouvan. Näytän kärryssä roikkuvia avaimia jolloin Rouva ryntää halaamaan ja pusuttelemaan, sanoo että et kyllä lähde enää mihinkään, nauraa ja tarjoaa säälinsekaista sympatiaa tympääntyneen oloiselle ukolleen. 
Halaan vastaan ja sanon:
- Eikö voitaisi mennä kotiin, ei meistä taida enää olla tänne ihmisten ilmoille?

Oli tai ei, kauppareissu käytiin. 

-- Jumppe