24.10.2014

Copyright Jumppe

Syyslomaa! Ja huomenta.
Näyttää että tällekin lomalle sen verran heräsin että ymmärrän sen olevan kohta loppu. Työnantaja kiittää. Ole hyvä vain. Jokseenkin veltto periodi lomaa on takana. Puuhailut ja aktiviteetit ovat jääneet mitättömän ja anhittoman välimaastoon. Jääköön. 
Kävin muuten reissussakin tässä taannoin. Oikein ulkomailla, taas. Tukholman kupeessa nörttejä kiusaamassa. Helsingissä konetta vaihtaesssa vaelluin puolivahingossa aivan vanhan puolen perälle, viimeiseen Schengen-lokeroon. Vessakäyntiä suunnittelin ja löysinkin eriön vihon viimeiseltä seinältä. Molemmat kopit punaisella mutta toinen ovi ei selvästikään ollut kiinni. Joskus ne jää punaiselle, lukot. Tempaisin oven auki ja säikähdin niin perkeleesti kun liituraitamies veti pöntöltä käsin (tosin) oven takaisin kiinni.
Hyvää businesspäivää vaan hänellekin, ei lähde viikko häävisti käyntiin eikä ole mainittavaa luvassa jos ei vessanovea osaa edes lukita maanantaiaamuna.
Pääsin samalle aamulle mainitsemani nörttilään. Pellen (nii-in) luo kävellessä alkoi Finnairin kahvit pyrkiä ulos. Vessathan ei ruotsista lopu, joten ei muuta kuin ensimmäisen lahjehahmollisen oven kahvaan kiinni. Ovi aukesi ilman mutinoita ja sisällä oli jälleen joku itämainen liituraitamies asettelemassa kauhean hajun seassa paidanhelmoja liitinkiin.
Ei ole kumma että maailmantalous on jumissa, ei ole näköjään sen tekijöillä oikein perushommat hanskassa. Niinköhän se lie että pitää nahkatakkikoulukunnalla laittaa tämäkin suma soljumaan. Voi voi...

Sitten säpäkämpiin tilanteisiin.

Maanantain Kalevassa oli juttu Jean Sibeliuksesta. Jutun ohessa oli kuva maalauksesta jossa Jean oli mukana. Maalauksen nimi on Symposion eli probleemi ja sen on maalannut Akseli Gallen-Kallela. Mukaan on maalautunut tekijän ohella myös Oskar Merikanto sekä Robert Kajanus. Taitelijat ovat kokoontuneet siinä pohtimaan elämän ja taiteen arvoitusta.
Karu meno, eikö?
Jäin miettimään mitä tuossa pöydässä on mahdettu puhua? Mitä ovat jannut jorisseet? Mistäpä sen tietää, mutta kokeillaan piruuttaan, miehiä fanittavat älkööt loukkaantuko, voi olla että seuraavassa esiintyy ns joutavaa jutustelua...

- Kuomat, missä ovat muusamme, missä kulkenevat riemuisat naiset, kyselee Robert.
- Aivan, missä lentävät ilomme linnut, myöntelee Oskar. Eikö se Ackte halunnut lähteä mukaasi Akseli, kävithän sinä sitä kuitenkin kysymässä?
- Ei. Eikä edes Helene. Valittivat seuramme olevan puuduttavaa ja olevamme vain sitä yhtä vailla.
- Hä? Kysyi Jean.
- Ole Janne hiljaa.
- Kuomat, naiset ovat olleet oikeassa, ymmärtää Robert, me tosiaan olemme vailla vain sitä yhtä. Kutsukaamme tarjoilija, häneltä voimme kenties tiedustella helpotusta tuskaamme.
- Toverit hei, minulta tipahtaa riimi! äyskähti yllättäen Oskar:

Well, old Alabama, just a sweet Carolina
Just a-rockin' and rollin' may leave town
Got to be a scoogie, lay on my boogie
Let me hear you say you got my hole around

- Mitä helvettiä sinä hourit, ihmetteli Akseli.
- Hä?
- Ole Janne hiljaa.
- Kuomat, älkäämme häiriintykö Oskarin riimeistä, vaan kutsukaamme tarjoilija kuten ehdotin!

Tarjoilija saadaankin paikalle. Idean isänä Kajanus valitaan toimittamaan asiaa.
- Katsos, kun, nythän on niin että me olemme olleet tässä jo jonkin aikaa ilman.
- Mitä herrat mahtanevat tarkoittaa?
- Niin, tiedättehän, vääjäämättä tulee välillä hetki jolloin huomaamme olevamme vailla. Ja, nyt on se hetki. Ei liene kohtuutonta, kuitenkaan, vaikka Oskar onkin jo yhden kaatanutkin tälle päivälle.
- Jaa? hämmästyy tarjoilija.
- Aivan, mutta, jos kuitenkin voisit vielä auttaa meitä ja toisit pöytään samanlaisen kierroksen munkkilikööriä kuin äskenkin?

- Hä?
- Ole Janne hiljaa!
- Viinaako sinä ruoja tilasit? tivasi Akseli.
- No sitä sitä. Sitähän tässä kuitenkin olemme vailla, Oskarikin kaateli hyvät liköörit pitkin pöytiä äsken.
Tässä kohtaa Oskari ja Akseli vetivät ravakat facepalmit.
- Hä?
- Janne hiljaa!
- Voi perkele kuitenkin, manasi Gallen-Kallela, pane säveltäjä asialle ja mene itse perässä. Maalatako ne naiset tähän nyt pitää?
- Saatanan Suti-Setä, tulistui Kajanus, mikä sinäkin olet minua moittimaan, itse et saanut niitä kahta mukaan vaikka iltapäivän olet siellä ollut vonkaamassa! Ja kyllä sinullekin viina kelpaa!
- Taitelijaveljeni hei, lisää riimiä pukkaa, huutaa Oskar väliin:

Got to be a scoogie, bing bong bang
Ain't got no rollin', ain't got no holdin'

- Voi vittu noita Merikannon puuhia taas, tiedätkö sinä onneton kapellimestari itsekään mistä nuo tulivat ja mitä merkitsevät, tinkaa mieskööri, eikö sinulta säveliä pitäisi ennemmin syntyä kuin sanoja?
- En! Mutta sen tiedän että tulivat mieleeni kuin hurrikaani ja sävelkulku näihin tuntuisi jostain syystä olevan kovin kipakka!, puolustaa Oskar tuotoksiaan, töhertäessä samalla riimejä epätoivoisesti lautasliinaan.

- Hä?
- Janne hiljaa!
- Eikun, en ole! Vaan olenko kertonut kun kävin vähän johtamassa tuossa orkesteria kuluneella viikolla?
- No et.
- Pelkäsin niin mahdottomasti. Selvästä päästä vapisin lämpiössä tikku käsissä. Ensiviulistikin vaikutti huolestuneelta. Vetopasunisti vittuili. Minulla on nähkääs armoton ramppikuume. Onneksi se Berliinistä tullut viulusti, Burmeister, ymmärsi yskän. Tarjosi muutaman desin konjakkia. Jo loppui kuume. Johdin orkesteria kuin hurmiossa! Asiat tuntuivat luistavan!
- Jaa, se, siitähän kirjoitettiin aviisissakin oikein isoilla puukstaaveilla. Olit nolannut itsesi, murjotti Kajanus.
- Ai miten niin? Yleisöhän pyysi encorenkin. Ja se vedettiin. Minulta lensi tikkukin tuubaan.
- Ei ihmekään että kirjoittivat niin happamasti, totesi Kallela, olit heilunut kuin heikkopäinen.
- No joo, mutta pakko se on vetää, vaikka ilmatikulla konsertti loppuun kun on häkki täynnä kulttuurin nälkäistä kansaa.
- Kuomat, taas puskee riimiä!

Get on, get on baby, get on
Get on, get on baby, get on
Well, let me be, rock and roll with me

- Mitä lie tuo synnyttämäsi kieli Oskar, englannilta se vaikuttaa, mutta toisaalta se taasen muistuttaa pahaisen laukkuryssän molotusta, romanien jollotusta, äimisteli Sibelius. Pitäneekö tuohon sävel kehitellä?
- Eikä muuten pääty tähän! Odottakaas, no niin, tästä lähtee:

Just a sweet Carolina, just a rockin' little mama
Just leave my baby in old Alabama
Rockin' in the evenin' when the sun goes down
Mean guitar, that's a swingin' old town
Rockin' and a-rollin' just a little while
Ain't got no rollin', ain't got no holdin'

- Rakkaat ystävät, minun pitää nyt lähteä Pietariin, siellä on minulla konsertti johdettavana, ilmoittaa yllättäen Kajanus, juuri uudesta munkkiliköörisatsista siemaisseena.
- Mikäs siinä, sen kun menet, myöntyy Symposion.

Menee kaksi päivää. Kajanus saapuu takaisin Helsinkiin. Miettii mahtaisiko Symposion olla vielä koolla Kämpissä. Arvelee ettei se maalta merelle nakkaa vaikka käy katsomassakin. Kysyy tullessaan portieerilta:
- Mahtaneeko sama kokous vielä jatkua?
- Katso itse.
Siellähän se. Kööri vielä istuu kuin istuukin. Kajanus astelee sisälle, tervehtii.
Sibelius huomaa tulijan, kiinnittää siniset silmänsä lankoonsa ja lausuu:
- Mitäs sinä Kajus koko ajan niissä ovissa kolaat. Istu alas ja juo niin kuin muutkin.
- Janne hiljaa.

Reissussa väliaikaisesti selvinnyt Kajanus muistaa pöytään istuessaan kysellä mahtoiko Oskarin riimeistä kehittyä mitään järkevää. Ja että oliko ilon lintuja lentänyt tähän pesään.
- Ei lentänyt ilomme linnut meidän pesään, murehtii porukka. Kaksi sähkettä saatiin. Molemmat Ainoilta.
Toisessa luki: "Keine chance" ja toisessa "Heti kotiin sika".
- No, entä se kipale?
- No, se taisi syntyä, lisäksi Akseli aikoi töhertää jotain muistoksi, havahtuu Oskar.
- Sepä oiva saavutus, hyvä pojat! Tarjoilija, munkkilikööriä jälleen tänne, kiitos!

-- Jumppe
PS: Se kipale. Se on tämä.